Muita joiden vanhemmat kritisoi kaikki elämänvalinnat?
Ensimmäiseksi sanon että joo, aikuinen ei välitä vanhempien sanomisista ja elää omaa elämäänsä. Niin elänkin.
Mutta on se raskasta kun kaikki omilta vanhemmilta tuleva kommentointi on jotain negatiivista. Olen ihan tavallinen asiani hoitava ja työssä käyvä aikuinen, jolla ei ole ihmissuhdesotkuja eikä päihde- tai muita riippuvuusongelmia. Silti en osaa vanhempieni mielestä tehdä mitään oikein. Luultavasti tässä vaikuttaa vanhempien oma varhain tapahtunut jämähtäminen, jossa ratkaisut tehtiin talouspohjalta: jäätiin epätyydyttävään liittoon kun ei talouden takia haluttu erota (tai uskallettu yksinäisyyden pelosta) eikä asuinpaikkaa vaihdettu vaikka se ei miellyttänyt kumpaakaan koska omistusasuntoa ei uskallettu vaihtaa. Mitään isoja projekteja ei puheista huolimatta aloitettu koskaan koska pelättiin vaivannäköä. Nyt tämä sitten vaikuttaa oireilevan siten että kaikki minun pyrkimykseni kokea elämää ja vaikka korjata epätyydyttäviä olosuhteita leimataan oikutteluksi, nirsoudeksi, epävakaudeksi ja mitä kaikkea. Pitäisi tyytyä niin kuin hekin on tehneet eikä saisi olla mitään mitä heillä ei ole ollut.
Väistämättä on alkanut tapahtua niin ettei tee enää mieli pitää yhteyttä kun aina kritisoidaan. Mielestäni en ole tätä ansainnut. Muita?
Kommentit (7)
Sama täällä. Surullista, toivoisin että olisi läheisemmät välit, mutta ei ole mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Aikuistuminen on sitä, että ei kerro kaikkea vanhemmilleen. Joskus se on sitä, että ei kerro yhtään mitään vanhemmilleen.
Jotkut perusasiat kuten muutot tms varmaan yleensä kerrotaan, mutta kun niistäkin tulee kritiikkiä.
Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kuvittele vanhempiesi kritiikki hyttysen ininäksi. Sinä elät omaa elämääsi, teet itse omat päätöksesi vanhempasi elävät omaansa ja saavat tietysti olla jotain älytöntä mieltä valinnoistasi, mutta se ei rajoita sinua mitenkään. Inisköön nyt siinä.
Ei ne vanhemmat muutu kivoiksi elleivät jo ole sellaisia. Se on suru, mikä sinun on surtava.
Joo, tosin minun vanhempani eivät ikinä kritisoi ääneen. He vain eivät sano mitään. Koskaan.
Saan ylistystä mitättömistä, naiselle sopivista pikku puuhasteluista. Mutta en mistään vaativasta, kuten opiskelusta. Täysi hiljaisuus. Jos puhuin liikaa minua kiinnostavista asioista, missä halusin kehittyä, silloin minulle joskus tiuskaistiin että pitääkö tuosta nyt jankuttaa.
Tietenkin tuo manipulointi vaikutti minuun nuorena, kun sitä oli niin vaikeaa tunnistaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuistuminen on sitä, että ei kerro kaikkea vanhemmilleen. Joskus se on sitä, että ei kerro yhtään mitään vanhemmilleen.
Jotkut perusasiat kuten muutot tms varmaan yleensä kerrotaan, mutta kun niistäkin tulee kritiikkiä.
Miksi sellaisten kanssa sitten olisikaan tekemisissä?
Ensimmäinen virheeni oli jo munasolun jakautumisvaihe.
Aikuistuminen on sitä, että ei kerro kaikkea vanhemmilleen. Joskus se on sitä, että ei kerro yhtään mitään vanhemmilleen.