Löin lastani. Auttakaa, mitä nyt?

Samoin kuin sinä, en ole ikinä pitänyt fyysistä kuritusta (pienintäkään) hyväksyttävänä kasvatuskeinona. Löin lastani ärtyneenä ja tunnekuohussa ensimmäisen kerran, kun hän oli noin puolitoistavuotias. Järkytyin, kerroin siitä kaikille, keskustelin ihmisten kanssa, yritin opetella erilaisia mielenhallinnan tekniikoita, tsemppasin itseäni. Silti läppäisy toistui, ja sitä alkoi tapahtua useammin. En koskaan satuttanut lastani fyysisesti "pahasti" eli ei jälkiä, ei vammoja, mutta karjuin ja läpsin ja saatoin olla todella, todella pelottava ja puhuin rumasti. Olin kauhuissani. Kaikin muin tavoin olin hyvä, rento, fiksu ja empattinen äiti, mutta minulla oli tämä pimeä puoli joka tuli esiin minun pystymättä sitä edes mitenkään ennakoimaan.



Lopulta hakeuduin omalla kustannuksella eräälle terapeutille, jonka luona kävin muutaman kerran (ei ollut varaa enempään). Hänen kanssaan yhdessä teimme lastensuojeluilmoituksen, ja sain lastensuojelusta tukea terapian jatkamiseen ja muunkinlaista tukea (koin itse, että halusin että minua "valvotaan" ja joudun raportoimaan siitä miten meillä menee). Tie oli pitkä, välillä meni paremmin, välillä huonommin. Välillä olin pelottavissakin tilanteissa, kun lastensuojelulla ei oikein ollut muita vaihtoehtoja kuin "uhata" minua lapsen huostaanotolla, vaikka hekin ymmärsivät että teen todella kaikkeni...



Lapsuudessani on tapahtunut jotain pahaa, jota en muista, ja joka tämän ongelman taustalla on. On myös asioita, joita muistan (sukulaismiehen taholta hyväksikäyttöä), lapsuuteni ei selvästikään ole ollut niin turvallinen ja onnellinen kuin miltä päältäpäinkatsoen olisi voinut luulla.



Lapsi on nyt teini-ikäinen. Hänen tultuaan kouluikään hän aloitti perheneuvolan psykologin tutkimusten jälkeen oman terapiansa, kokemukset minun kanssani olivat jättäneet jälkensä lapsen itsetuntoon ja turvallisuudentunteeseen. Terapia meni hyvin, hän on nyt vakaa nuori nainen, mutta jäljet ovat olemassa aina. Kuitenkin... jäljet olisi jättänyt myös huostaanotto ja oman perheen menettäminen. En todellakaan tiedä mitä olisi ollut viisainta tehdä. Koen, että olemme molemmat uhreja jollekin, joka periytyy omasta historiastani.



Tämän pitkän tilityksen opetus: tarkkaile itseäsi. Joskus äidin hillitsemättömät tunteet ovat niin vahvoja, että niitä ei mikään määrä järkeä ja tahtoa pysty taltuttamaan. Voit tarvita apua, eikä tie silti ole helppo. Lastensuojelusta ja perheneuvolasta ja neuvolasta voi olla apua, mutta kuten edellinen vastaaja sanoi: jos tilanne ei toistu, ei ehkä kannata mainita siitä mitään viranomaisille. Tosin minua ei koskaan ole uhkailtu poliisiasialla (välilä vähän toivoin että olisikin) - minusta kun on aina selvästi näkynyt, että työskentelen ahkerasti ja motivoituneesti saadakseni tilanteen paranemaan. En todellakaan ollut "no tälle nyt ei voi mitään" saati "joskus lasta täytyy kurittaa".

niin sitten ei ole syytä olla hakematta apua esim. neuvolasta. Voi olla, että neuvolasta tehdään lastensuojeluilmoitus ja voi olla, että lastensuojelusta tehdään ilmoitus poliisille, mutta jos todella haluat kantaa vastuusi tilanteesta, otat sen riskin ja haet apua ennen kuin seuraava kerta tulee. Miten toimisit, jos joku muu olisi lyönyt lastasi? Varmaan tekisit ilmoituksen itse ja hakisit apua lapsellesi? Vastuulliseen vanhemmuuteen kuuluu myös vastuunkanto omista teoista. Vai haluatko kuulla, miten pääsisit huonosta omasta tunnosta helpoimmalla eroon? Voit toki vakuutella itsellesi, kuinka hyvä äiti oikeasti olet, mutta valitettavasti et voi koskaan tietää, miten lyöminen lapseen vaikutti, ei tiedä kukaan muukaan. Elä sen kanssa. Olen ehkä julma, mutta et ole ansainnut myötätuntoa, toisin kuin lapsesi.

Jos neuvolassa kertomisella saan apua, niin se on hieno asia. Eikä minua silloin haittaa jos se apu tulee vaikka lastensuojelun tai poliisille imoittamisen kautta. Jos taas kertomisella on seurauksena vain sakot, ei siitä ole hyötyä lapselle eikä minulle tai muullekaan perheelle.

Kyllä, tietenkin tahdon kantaa vastuun tilanteesta. Lapsemme ovat äärimmäisen toivottuja, lapsettomuushoitojen tuloksia. Harkittuja ja haluttuja. (Tosin kaksosuus ei tietenkään ollut suunniteltua, mutta tiesimme, että niinkin voi käydä.) Ja ihan molemmat ollaan sitä mieltä, että niin toimitaan kuin näille on parasta.

En pidä itseäni erityisen hyvänä äitinä, varsinkaan nyt. Olen kuitenkin valmis pyrkimään parempaan kun siihen ilmiselvästi on syytä.Mutta se, että miten se konkreettisesti kannattaa tehdä on se mitä minä tässä mietin.

läpi elämänsä. Esim. mulla on useita tarkkoja muistikuvia lapsuudesta ennen kuin opin puhumaan kunnolla. Muistan jopa saaneeni vitsaa kerran noin 2-vuotiaana. Ihan asiasta sain rangaistukseni ja äitini kuritti minua kiihkottomasti tilanteen jälkeen. En koe, että minuun jäi mitään traumoja tuon takia, mutta todellakin, sen muistan edelleenkin erittäin tarkasti kun se tapahtui.



Eli ei kannata tuudittautua siihen, ettei lapsi kuitenkaan muista lyöntiä kasvaessaan. Jos ei kognitiivisesti, niin keho kyllä muistaa. Valitettavasti.



Mutta siis tarkoitukseni ei ole moralisoida, itsekin olen esikoiseni kanssa joskus menettänyt hermoni totaalisesti, huutanut kurkku suorana ja pää punaisena ja raahannut jäähypenkille käsistä pitkin lattiaa kun ei ole muuten suostunut menemään. Varsinkin 2-vuotias uhmakas voi olla hermojaraastava pahemman kerran... tiedän kokemuksesta.



Jos sinusta tuntuu ap, että menetät hermosi jatkossakin ja uhka fyysiseen satuttamiseen jatkuu, niin silloin kehoittaisin olemaan yhteydessä viranomaisiin. Silloin saat itsekin apua lapsesesta puhumattakaan. Tsemppiä.

en kertoisi kuitenkaan lyömisestä, sillä sitä kautta joudut varmasti lastensuojelun asiakkaaksi. Toki siitä ei varmasti haittaakaan ole, esim. voit saada perhetyöntekijän tms.



Mieti tarkkaan mitä teet. Ei yhdestä läpsäisystä kuitenkaan maailma kaadu, älä kuitenkaan tee sitä toista kertaa.

Olen väkivaltaisen kodin kasvatti ja kokenut itse väkivaltaa lapsena. Ennen äidiksi tulemista olin luvannut itselleni, että samaan malliin en ikinä sorru.



Sorruin kuitenkin; läpsäisin vanhinta lastani kerran, kun hän oli 2-vuotias. Kaduin, ja tein päätöksen, että ei ikinä enää. Minua auttoi, että puhuin asiasta mieheni kanssa - hän tiesi tapahtuneen ja lupaukseni olla toistamatta samaa virhettä.



Lapseni ovat nyt 8, 5 ja 3 vuotta, ja se kuusi vuotta sitten tapahtunut lapsen lyönti on jäänyt ainoaksi. Vastaavia väsymys-, stressi- ja turhautumistilanteita on ollut, mutta oman lapsen lyöminen oli sen verran pysäyttävä kokemus, että tunnistan nykyään läheltä piti -tilanteet ja kykenen rauhoittumaan niissä.

Soitin neuvolaan tänään. Saan jutteluaikaa ja ammattilaisen miettimään kanssani miten toimin vastaavissa tilanteissa jatkossa. Samalla on tarkoitus hiukan purkaa omaa lapsuuttani muutenkin. Sitten sen jälkeen katselleen millaista apua kunta voisi muuhun arkeemme tarjota.



Neuvolan täti ei nähnyt tarvetta ls-ilmoitukseen rikosilmoituksesta puhumattakaan. Sanoi, että heillä on sentään jonkunlainen harkintaoikeus ja ei se olisi tässä tilanteessa lapsen etu. '



Että näin täällä.



Tosin, jos olisin ollut tuon lapsen isä ja kertonut samasta tilanteesta, niin luulen ettei täällä sen enempää kuin neuvolassakaan olisi oltu näin ymmärtäväisiä. Ihan kuin minä naisena en voisi olla oikeasti väkivaltainen vaan jotenkin vain hankalien olosuhteiden uhri, jota pitää auttaa ja ymmärtää. On hankala hahmottaa omaa vastuutaan väärästä teosta kun ympäristökin vähättelee sitä. En tiedä onko tämä isompikin ongelma henkilökohtaisesti tai yhteiskunnassa, mitä' nyt vain olen miettinyt tätä nyt.

Ensimmäinen on aina vaikein, mutta harjoitus tekee mestarin.

Ei varmasti ollut helppoa avautua neuvolassa. Eikä täälläkään, vaikka anonyymisti saakin sen tehdä. Mielestäni osoitit selvästi ymmärtäväsi asian vakavuuden ja oman vastuusi.



Itselleni on tullut mieleen lyödä lasta, mutta en luojan kiitos ole toteuttanut sitä ennen kuin tunne on mennytkin jo ohi. Yleensä juuri tosi väsyneenä, kun lapsikin "kaivaa verta nenästään" vaistotessaan aikuisen halun levähtää.



Täysi nollatoleranssi tuossa on oltava ja yhteiskunnan jollain järkevällä tavalla autettava ajoissa. Väkivalta kun todella periytyy sukupolvelta toiselle ilman välissä olevaa sankaria joka katkaisee kierteen! Hienoa, että tajusit mennä hoitoon ja olla tuo sankari!

On hankala hahmottaa omaa vastuutaan väärästä teosta kun ympäristökin vähättelee sitä.

Niin se on. Minä nostin kerran kovakouraisesti lapseni pois paikasta jossa hän ei olisi saanut olla. Lapsi menetti tasapainonsa kun laskin hänet lattialle, ja kaatui peltistä lelua päin, ja satutti hampaansa ja huulensa. Terveysasemalla tarkastuksessa (verta tuli paljon) sanoin useaan kertaan, että se oli minun syyni, mutta kukaan ei tarttunut sanoihini vaan ohittivat ne "äläpäs nyt" ja "ei se ollut sinun syysi". Jos sanani olisi otettu tosissana, oltaisiin aiemmin päästy ammattiauttajien puheille purkamaan vaikeaa vyyhtiä johon liittyi myös lapsen lyömistä ja huutamista - vaikkei varsinaista fyysistä vahingoittamista muuten kuin tuon kerran vahingossa. Olen itse terveydenhuollon ammattilainen ja olen tehnyt itselleni lupauksen, että suhtaudun vakavammin vastaavaan jos joskus tielle sattuu.

juuri 2-vuotiasta. Harmittaa kovasti edelleen. Otin syliin, pyysin anteeksi ja kerroin, että äiti ei olisi saanut tehdä niin ja että ketään ei saa lyödä. Puolen vuoden seuranta-ajalla ei ainakaan päällepäin vaikuta traumatisoituneen!

Olet selvästi järkyttynyt teostasi, uskon että sait opetuksen kerralla. Eikä kaksi vuotias muista mitään isompana. Äitini aina kertoo kuinka hän joutui hakemaan oman vitsansa metsästä ja pyllylle kirpaisi..

Väsyneenä ja turhautuneena tulee juuri syvälle selkäytimeen iskostunut malli kasvattaa lapsia esiin. Siis se minkä olet itse lapsena vanhempiesi mallista oppinut. On tärkeää saada se katkaistua.



Hienoa, että tiedostat ongelman ja olet valmis hakemaan apua!

että menetit malttisi ja löit. Saat varmasti heti niskaasi lastensuojelun yms. Voin tunnustaa että itselläni on ollut muutaman kerran lähellä läpsäyttää omaa lastani, mut en kuitenkaan ole siihen päätynyt. Mut tuskinpa se sun lapsesi nyt kuitenkaan traumatisoituu, älä siis panikoi. Siksi toisekseen vaikutat ihan täysjärkiseltä ihmiseltä ja varmasti sua nyt todella kaduttaa tuo homma. Unohda se nyt ja muista vasta seuraavalla kerralla kun tekee mieli lyödä.

et ole tosiaankaan ainoa äiti jolle noin käy. Minäkin olen läppässyt lapsiani joskus, väsyneenä, vihaisena, no niin, ei sille mitään hyviä tekosyitä tietenkään ole. Ne on inhottavia hetkiä.



Kelaa vähän taaksepäin ja katso kauempaa, mitä oikein tapahtui. Miten jouduit niin ahtaaseen paikkaan? Oletko liian kovilla itse arjessasi? Kaksivuotiaat voi olla todella vaativia. Onko sulla hengähdystaukoja, omia harrastuksia, että oma mieli saa välillä levätä ja saat ladattua akkujasi?



Neuvolassa sut ohjataan varmaankin perheneuvolaan, jos haluat jutella kasvatuksesta. Tai jos todetaan että kärsit esim masennuksesta tai uupumuksesta, pääset puhumaan psykologin tai sairaanhoitajan kanssa, tarvittaessa lääkärin.



Maailma ei kaadu tähän, kulta pieni. Sulla on taakkaa menneisyydestäsi, sille et voi mitään. Ota tää sellasena merkkinä, että tää asia täytyy käsitellä, sun lapsuus. Kun oma lapsi kasvaa, se aina herättää kipeitäkin muistoja omista vaiheista samanikäisenä. Sinua on lyöty, ja se asia on haavana mielessä. On hyvä että haluat olla toisenlainen kuin oma äitisi oli. Mutta voi olla että siihen tarvitaan apua.



Teit hyvin, kun pyysit anteeksi. Lapsi antaa kyllä anteeksi, sä olet hänelle tärkeintä maailmassa ja huomenna on uusi, parempi päivä. Sä voit katkaista väkivallan perinteen tähän. Me ollaan kaikki heikkoja ja varustettu vain sellaisin eväin kuin mitä vanhempamme pystyi meille antamaan. Mutta kyllä niihin asioihin pystyy vaikuttamaan. Mulla aggressioihin auttoi masennuksen hoito ja lääkitys. Jaksan olla paljon pitkäpinnaisempi äiti.



Voimia sulle ap!

Joten lyö rauhassa, lapset kestävät lääkärien mukaan aika paljon ja pienet murtumat paranevat itsekseen.



Senhän halusit kuulla: että on OK lyödä lastaan, jos ei jaksa muuta.

Neuvolassa tuskin kannattaa asiasta puhua ennen kuin on todella tarpeellista.

on aivan eri asia kuin hallinna menettäminen...sen tietää itse parhaiten uusiutuuko teko..jos niin silloin on tehtävä asialle jotain...kerrasta VOI tulla tapa mutta ei välttämättä..kaikki ei menen yhden kaavan mukaan!

Joten lyö rauhassa, lapset kestävät lääkärien mukaan aika paljon ja pienet murtumat paranevat itsekseen.

Senhän halusit kuulla: että on OK lyödä lastaan, jos ei jaksa muuta.

Onko sulla päässä vikaa? Tais kalikka kalahtaa nyt....

Kyllähän ne harmittavat hirveästi, mutta elämä jatkuu. Uskon, että järkytys on sinulle äitinä paljon isompi kuin lapselle. Yksi kerta tuskin aiheuttaa lapselle mitään traumoja - eri asia olisi, jos lyöminen olisi jatkuvaa.



Koeta antaa tämä virhe itsellesi anteeksi. Ja pyri jatkossa huolehtimaan omasta jaksamisestasi. Kuten kerroit, juuri väsyneenä, kipeänä ym. näitä kilahduksia sattuu. Minä en ole lyönyt lapsia, mutta äärimmäisessä väsymyksessä on käväissyt joskus mielessä kamalia ajatuksia, kuten että tapan itseni ja lapset. :(



On erittäin vaikeaa hyväksyä tällaisia asioita (vaikka kuinka ohimeneviä) itsessään, mutta toisaalta tekee hyvää nähdä itsessään myös pimeämpi puoli. Se tekee meistä ihmisiä. Ja lohdullista on, että omasta jaksamisesta huolehtiminen auttaa jo hyvin pitkälle. Kun äiti/isä on voimissaan, elämä luistaa paljon paremmin!



Jos asia kovasti painaa mieltäsi, voit aivan hyvin puhua siitä neuvolasta. Sinua ei todellakaan tuomita yksittäisen tapauksen perusteella, kun vielä kadut sitä ja haluat siihen apua. Minäkin olen uskaltanut kertoa neuvolapsykologille kauheimmista ajatuksistani, eikä hän minua tuominnut. Eikä kuulemma nähnyt mitään syytä tehdä lastensuojeluilmoitusta, kun sitäkin jo ehdin murehtia. Sen sijaan puhuminen auttoi tosi paljon.



Tsemppiä!

Senhän halusit kuulla: että on OK lyödä lastaan, jos ei jaksa muuta.

Ei, en halunnut kuulla tätä. En ole koskaan ajatellut näin enkä ajattele. Ketään ei mielestäni koskaan saa lyödä. Halusin kuulla miten pääsen tästä eteenpäin, kuinka käsitellä asia lapsen kanssa, kuinka varmistua ettei näin käy enää.

Meillä on parin kuukauden ikäiset kaksoset. Syntyivät ennen aikaisina ja raskaus oli todella vaikea. Pienet nukkuvat huonosti ja ovat vatsavaivaisia, alkuun molempien terveydestäkin oli suurta huolta. Meillä ei ole tukiverkkoja täällä, isovanhemmat ja sisarukset auttaisivat mieluusti, mutta asuvat varsin kaukana. Olen väsynyt, tai me molemmat ollaan. Miehen työpaikan yt-neuvottelut näyttävät pahalta, on taloudellistakin huolta.

Ennen aurinkoinen ja hyväntuulinen esikoinen on reagoinut muutoksiin rajusti. Olin pitkään sairaalassa ennen pienten syntymää. ensimmäistä kertaa ikinä erossa esikoisesta ja heti pari viikkoa. Se oli kammottavaa molemmin puolin, mutta muutakaan ei voinut.

En ole masentunut, enkä varsinaisesti uupunutkaan. Väsynyt vain rankan kevään jäljiltä. Sain kerrankin kaksoset nukahtamaan yhtä aikaa, otin esikoisen syliin ja koitin lukea sille kirjaa. Mutta se nappasi kirjan ja huitoi sillä minua ja kun kielsin, se hihkui riemusta ja herätti vauvat. Ja kun nousin pois mennäkseni pienten luo se jatkoi huitomistaan ja sitten jotenkin vain napsahti. Ja läppäsin. Lapsi järkyttyi, mutta minä järkytyin enemmän. Vein sen isälleen, hoidin pienet, rauhoituin ja pyysin anteeksi.

Sitä minä juuri aattelin, että jos kerron neuvolassa, niin saanko apua? Hyväksyntää ja synninpäästöä en sieltäkään kaipaa, mutta ymmärrystä ja keinoja ensikerralla ratkaista tilanne toisin. arki tästä tuskin kuitenkaan ihan hetkelleen helpottaa.