Toinen lapsen vanhemmista kuolee, eikä toinen pysty surultaan lohduttamaan lasta
vaan jättää tämän yksin.
Onko joku kokenut tämän lapsena? Miten olette selvinneet ja käsitelleet asian?
Olen jo kolmekymppinen ja vanhempani kuolemasta on 20 vuotta. Viime vuosina pintaan on alkanut nousta ihan hirveää kipua, surua ja vihaa yksin jäämisestä kuoleman aikaan. Jäljelle jäänyt vanhempani ei pystynyt tukemaan ja lohduttamaan minua oikeastaan mitenkään. Sen sijaan minä jouduin kannattelemaan häntä kieltämällä oman suruni. En saanut tarvitsemaani tukea myöskään muilta aikuisilta: en isovanhemmilta, sukulaisilta enkä tuttavilta. Sen sijaan sain moitteita, että olin "liian reipas tilanteeseen nähden".
Nyt 20 vuotta myöhemmin olen alkanut työstää tätä asiaa. Saman kokeneet, kertokaa miten olette päässeet tällaisesta yli.
Kommentit (3)
Nykyään tuollaisessa tilanteessa on kriisinhoitoa ja tuollaista perhettä tuetaan. Sinun aikanasi sitä ei sitten niin järjestelmällisesti ollut.
Googleta vaikka post-traumaattisen stressin -sivuja asiasta. Ja käytä avuksi ammattilaisia. On kuin perisit vanhoja velkoja siitä avusta, joka silloin jäi saamati. Ota osuutesi nyt kaikesta mahdollisesta avusta! Tosi hieno valinta sulla alkaa tuohon selvittelyyn! Toivotaan onnistumista.
minä sinuna käväsisin homeopaatilla jos löydät hyvän sellaisen.
noin. En oikein muista mitään, joten en tiedä miten varsinaisesti selvisin.
Mulla on ollut aikuisena vakava masennus, se liittyi asiaan ainakin jollain tavoin.
Sen osaan sanoa, että en uskaltanut näyttää suruani. Näin omituisia unia. Ja sellaisia, joissa kuollut oli hengissä, ja muistan miten hirveältä niistä herääminen tuntui.
En tainnut uskaltaa ilmaista muitakaan tunteitani, sillä olen vuosia ollut hirveän vihainen.
Olen käynyt vuosia kestäneen terapian, mutta ei tämä asia tullut juuri lainkaan esille siellä. Oli niin paljon muutakin selvitettävää.