Miten päästä yli läheisen kuolemasta?

Nostan

yritän vielä

Olisko sun mahdollista hakeutua terapiaan tai johonkin sururyhmään esimerkiksi? Sellaisesta voisi saada työkaluja asian käsittelyyn.

Eihän siihen mitään yhtä keinoa ole, eikä aikarajaa eikä mitään muitakaan ominaisuuksia, jotka olis kaikille ihmisille yhteisiä. 

Veljentyttären tyttärellä sama tilanne. Itse voi kovin vähän muuten kuin rohkaista läheisiä ottamalla puheeksi jokin muisto, jolla on muillekin merkitystä. Menneistä puhuminen ja muistaminen auttaa käsittelemään menetystä.

Sururyhmää olen harkinnut.

ap

Aika. Näin mieheni sanoo, kun on menettänyt aikuisen lapsen. Mieheni sanoo, että surun yli ei pääse, sen kanssa oppii elämään. 

Sururyhmässä vaikeinta on varmaan se ensimmäistä kertaa sinne meneminen. Ne ei kuitenkaan ole paikkoja, joihin on pakko mennä x kertaa, kun kerran on aloittanut. Voit käydä vaikka yhden kerran katsomassa ja kuuntelemassa. Mitään pakkoa ei ole siellä käydä yhtään enempää, jos se ei tunnukaan omalta. Se on kuitenkin yksi mahdollinen apu surun käsittelyyn.

Sanovat ettei surusta koskaan pääse yli, se muuttaa muotoaan. Joku päivä on se, kun suru ei tunnu musertavalta. Toisena päivänä asia ei käy mielessä kuin kerran. Joku päivä muistelet ehkä menehtynyttä ja pääasiallinen tunne on ilo siitä, että henkilö oli elämässäsi eikä suru siitä, mitä on menetetty. Niin ja kun kysyt onko normaalia, niin on, hyvin normaalia.

Kovin vähän aikaa kulunut. Täysin normaalia. Ei surusta pääse kuin suremalla eikä sittenkään kokonaan, mutta siitä huolimatta on täysin mahdollista olla myös onnellinen. Joskus vielä tulee se helpompi päivä.

Aikaa ja aikaa. Myöhemmin voi helpottaa. Ehkä äitisi tehtävä on surra eniten tai isän, jos joku taakkaa kantaa. Jotkut lähtevät aiemmin, ei voi käsittää miksi, mutta tilanne selkenee joskus. 

Vierailija kirjoitti:

Sururyhmässä vaikeinta on varmaan se ensimmäistä kertaa sinne meneminen. Ne ei kuitenkaan ole paikkoja, joihin on pakko mennä x kertaa, kun kerran on aloittanut. Voit käydä vaikka yhden kerran katsomassa ja kuuntelemassa. Mitään pakkoa ei ole siellä käydä yhtään enempää, jos se ei tunnukaan omalta. Se on kuitenkin yksi mahdollinen apu surun käsittelyyn.

 

Sanovat ettei surusta koskaan pääse yli, se muuttaa muotoaan. Joku päivä on se, kun suru ei tunnu musertavalta. Toisena päivänä asia ei käy mielessä kuin kerran. Joku päivä muistelet ehkä menehtynyttä ja pääasiallinen tunne on ilo siitä, että henkilö oli elämässäsi eikä suru siitä, mitä on menetetty. Niin ja kun kysyt onko normaalia, niin on, hyvin normaalia.

Joku aika taakse päin minulla tuli mieleen Paula Koivuniemen laulu Kapteeni aika. Laitoin sen soimaan. Mieheni valtasi suru menetetystä aikuisesta lapsestaan, vaikkakaan laululla ei ole tekemistä kuoleman kanssa. 

Kapteeni toi mieleen veden. Mieheni lapsi hukkui. 

Itse käyn nyt mieheni kautta surua läpi, kun kirjoitan. 

On ihan normaalia!  Ei se suru mihinkään katoa, kun omainen on kuollut, sanoisin omasta kokemuksesta, että se muuttaa muotoaan ja haalistuu ajan mittaan, mutta ei kokonaan katoa. Sururyhmä voisi olla ihan hyvä, jos tuntuu että haluaisit purkaa sydäntäsi. Kaikkea hyvää sinulle ja voimia<3

Aika, yksi päivä, kuukausi, aamu, ilta, yö, vuosi - aika.

Otan osaa.

5 kuukautta on noin isossa kolauksessa 5 minuuttia. Surutyö ja prosessi on jokaisella niin yksilöllistä, jotkut jopa vasta aloittaa siinä puolen vuoden jälkeen. Mutta kuulostaa tosiaan siltä että tarvitsisit työkaluja, tukea, apua siihen että pääset työstämään asiaa. Nykymaailma tuputtaa sitä että kaikkien täytyy olla "normaaleja", kykeneviä, ongelmattomia ja etenkin REIPPAITA 100% ajasta. Surevasta voi tuntua siltä ettei kukaan muu jää murehtimaan tai kanna painolastia. Psykiatriakin on sellaista, että normaali reaktio on ongelma.

Otan osaa suruun, sen verran voin sanoa että samaistun siihen.

Kyllä se ihan normaalia on. Jokainen suree omalla tavallaan. Pikkuveljeni kuolemasta on nyt 14 vuotta, ja suru ja ikävä palaavat välillä vieläkin vahvoina, mutta niiden kanssa on oppinut elämään. Poishan ne tuskin menevät kokonaan koskaan, eikä kuulukaan. Anna itsellesi aikaa, älä mieti, mikä on normaalia ja mikä ei. Ei ole yhtä oikeaa tapaa surra. 

Ihmiset ovat nykyään yksinäisempiä kuin koskaan ennen, siksi kaikki paha tuntuu korostuvan ihmisten mielissä. 

Aika auttaa suruun, mutta ei poista sitä 

En tiedä. Aika auttaa sinänsä ettei tuska enää kaiverra koko ajan enkä purskahtele itkuun. Silti suren yhä edelleen vanhempiani ja mummoani, vaikka näistä on osasta yli 10 vuotta aikaa. Ei niitä ihmisiä korvaa mikään ja on kamalaa kun yhtäkkiä heitä ei vaan ole. Yhden ainoaa kertaa et voi mennä käymään, halata tai edes soittaa. Kyyneleet nousee silmiin jo kun tätä kirjoitan.

Oli aika jolloin pelkäsin menettäväni lapseni vakavalle sairaudelle. Kai siitäkin olisi sinänsä selvinnyt, että elämä olisi jatkunut. Mutta onnellinen en olisi voinut enää olla.

Enkä ole läheisriippuvainen. Oikein hyvin viihdyn omissa oloissani enkä kaipaa elämänkumppania. Ihmisten suhteen olen kranttu, ja kun menettää ne harvat, tärkeät ihmiset, joiden kanssa on aidosti hauskaa.. Se ikävä ei helpota kai koskaan.

Voimia surussa eläville.

Ensimmäisen vuoden jälkeen helpottanee.