Itsestään huolehtivatko itsetunto-ongelmaisia?

Kilokeskustelu käy taas vilkkaana, onhan kesä tulossa. Olen huomannut keskusteluissa monia kommentteja, joissa laihduttavat leimataan itsetunto-ongelmaisiksi ja turhamaisiksi. Kukahan se oikea ongelmainen on? Luultavasti se ylipainoinen joka vahtaa painokeskusteluja tarkasti ja kertoo sitten itse olevansa tyytyväinen kaikkiin läskeihinsä. Tähän lisätään vielä mielikuva kaikkensa perheen eteen tekevästä äidistä, joka käyttää aikansa mieluummin muiden hyväksi ja jättää itsensä huomiotta. Halleluja ja aamen!

Olen itse kuulunut samaiseen porukkaan, ylipainoa oli yli 30 kiloa, olin mielestäni maailman paras äiti, koska en joussut missään urheiluharrastuksissa, vaan käytin aikani perheen hyväksi. Halveksin kaikkia riukuja, jotka eivät edes tuulessa pystyssä kestäisi, saati että niistä olisi miehelle mitään, mistä kiinni ottaa. Kavereiden, jotka yllätys yllätys valikoituivat hyvin samankaltaisiksi, kanssa naureskeltiin kaikille laihdutustouhottajille.

Kuitenkin pohjalla oli jotain, jota ei voinut ääneen sanoa ja se oli tyytymättömyys omaan olemukseen. Yritin välillä laihduttaa ( tein sen salaa, koska en uskonut sen onnistuvan), luin naistenlehtiä ja unelmoin shoppailureissusta, joka ei päätyisi pahaan mieleen, kun mitään sopivaan ei löydy. Mutta julkisesti en pitänyt shoppailusta, oli paljon palkitsevampaa ostaa vaatteita lapsille.

Olin iloinen, ahkera ja aina halukas auttamaan muita. Se oli kuitenkin vain maskia, voin pahoin kaiken sen touhuamisen takana.

Raskauteni menivät miten menivät, ongelmia riitti, enkä uskonut, että painollani olisi jotain merkitystä raskauden kulkuun. Verenpaine ja sokerit olivat huipuissaan ja viimeisen synnytin pikkukeskosena, joka sai alkutaipaleensa taistella hengestään. Olihan minua varoitettu, neuvolan lääkäri oli edellisen jälkeen kehoittanut pudottamaan painoa ennen seuraavaa raskautta, kroppa ei kestäisi. No, totta kai pidin lääkäriä todellä törkeänä, eihän mulla ollut mitään ongelmia kilojeni kanssa, itsehän ne kannoin.



Valaistumiseni alkoi vasta lasten saannin jälkeen isäni päihdeongelmaan käsitellessä. Huomasin, että minä toimin aivan samalla tavalla kuin hän. Kieltäminen ja vähättely (Pirjo painaa paljon enemmän, en tupakoi tai käytä alkoholia joten ei mulla ole ongelmaa, näistä kiloista nyt pääsee nopeasti eroon jos vaan haluaa jne.) Valitsin ystävikseni niitä, joilla oli joko muu ongelma tai sitten reilusti painoa. Tunsin itseni hyväksi ja normaaliksi heidän rinnallaan. Samaan pyrki myös isä hommautumalla mitä ihmeellisimpiin ryyppyremmeihin. Soin salaa, töissä vain pieniä annoksia ja sitten kaupalta tai kiskalta karkkia. Aina oli hyvä syy syödä, iloa ja murhetta, mässytys toimi kaikkeen. Olinkin melkoinen draamakuningatar jossakin vaiheessa.

Onneksi aloin lopulta miettimään mitä tein itselleni ja perheelleni. Halusinko sairastua ja peräti kuolla nuorena vain sen takia, etten pysty kontrolloimaan itseäni. Olinko niin hyvä äiti ja vaimo kuin kuvittelin? Tuttuahan oli: ei nyt, väsyttää, ei jaksa, äiti ei voi tulla sinne, täällä on liian kuuma jne.

No, nyt kilot on poissa reilun vuoden uurastuksen jälkeen ja tuntuu, että olen löytänyt itseni uudestaan. Rakastan shoppailua, osaan sanoa tarvittaessa ei kaikenmaailman talkoille sun muille, jaksan touhuta lasten kanssa aivan eritavalla kuin ennen. En enää etsi toisten hyväksyntää kaikkialta.

Nyt minulla on hyvä itsetunto ihan oikeasti:D