Vahvatahtoisten lasten vanhemmat, kaipaan apua

kun tiskaat tai teet ruokaa? Meillä on kaksi kiljuvaa ipanaa, ja heidän kanssaan on välillä ollut apua siitä, että pääsevät korkeammalle katselemaan, mitä äiti tekee. Välillä itku loppuu, kun annan 1-vuotiaan vaikka laittaa kastikkeeseen mausteita ja vähän sekoitella sitä. Ei toki aina. Kantoreppu voisi olla teillä ihan passeli; viihtyisikö pienempi vaikka selkäpuolella, niin saisit tehtyä hommia paremmin?

Meillä ei ole tuota lahkeessaroikkumista paljonkaan esiintynyt, mutta lattialle heittäytymistä harrastetaan joka päivä edelleen. Olen tämän toisen kohdalla jo osannut antaa olla. Jos heittäytyy lattialle, niin saa minun puolestani olla siellä kiljumassa.

Esikoinen kyllä ujostelikin aikoinaan paljon, ja eroahdistus oli aika kovaa (ei ehkä noin pahana kuitenkaan kuin teillä). Se meni sitten itsekseen ohi, ja nyt 4-vuotiaana on aika reipas ja omatoiminen. Voimakastahtoisia ovat molemmat edelleen, ja meillä huudetaan ihan päivittäin posket punaisina.

Ulkoilu auttaa meillä paljon, ja just se, että touhutaan kaikki yhdessä. Meillä on tietysti helpompi tilanne, kun isompi lapsi on jo niin vanha, että osaa keksiä leikkejä ja viihdytystä pienemmälle. Pystyisivätkö teillä lapset leikkimään vaikka niin, että pieni istuisi jossain pahvilaatikossa ja isompi työntäisi tms? Tai jaksaisivatko katsella dvd:ltä jotain Frööbelin palikoita tai Titinalle-juttuja, joiden tahtiin jumppaisivat? Se helpottaisi teidän elämäänne kummasti, kun saisit lapset leikkimään jotain yhteisiä leikkejä tappelematta (no totta kai sisarukset välillä tappelevat, mutta edes joskus). Tsemppiä!

että lapsesi kaipaa kovasti huomiotasi. Ja varmasti alkaakin itkeä jos otat askeleen poispäin ja sivuutat hänet. Koita mahdollisuuksien mukaan huomioida häntä mahdollisimman paljon. Ota hänet mukaan kotitöihin ja keksi hänelle tehtävää (leikkaa pieni oma rätti, pyydä "lajittelemaan" pyykkejä, yms.). Toivon mukaan rupeaa helpottamaan.



Tsemppiä ja voimahaleja!

Komppaan edellistä. Ota mukaan kotiöihin, meilläkin poika on aina tykännyt tiskata, laittaa pyykkiä ja siivota mun kanssa. Ohjaat siinä sanallisesti ja annat lapsen "siivota" vaikka se saattaa sotkea vielä enemmän...rajansa kaikella tietysti :)

Meidänkin poika on vanhatahtoinen, mutta myös kova touhuamaan ja reipas. Kun lapsella on tekemistä niin ei ehdi turhautua -> ei marise ja roiku jaloissa.

Puistossa voit vaikka leikkiä lapsen kanssa esim hiekkalaatikolla ja sitten kun siihen tulee toinen lapsi niin varmaan lapsesikin kiinnostuu ja uskaltaa ehkä ottaa kontaktia kun sinä olet lähellä. pikkuhiljaa. Tsemppiä!

Meillä oli nuoremman kanssa hyvin samanlaista. Lisäksi tyttö ei nukkunut alle puolivuotiaana muualla kuin sylissä päiväunia ja silloinkin 10-15 min torkkuja, yöt heräiltiin tunnin, 1½ tunnin välein. Tyttö oli 1½-vuotias kun nukkui ensimmäistä kertaa 8 tuntia putkeen yöllä ja päikkäreitä oppi nukkumaan vaunuissa noin tunnin pätkän kerrallaan vajaan vuoden vanhana.

Kotitöistä ei tullut yhtään mitään ennen kuin mies tuli kotiin. Kaikki aika päivällä meni siihen, että yritti huomioida molemmat lapset ja välttyä hirveiltä raivareilta.

Kun tyttö oli vajaa vuoden vanha alkoi hirveät raivarit, tyttö saattoi huutaa jopa 2 tuntia putkeen, eikä mikään auttanut.

Mutta kaikki helpottaa aikanaan, nykyään tyttö on melkein 4 vuotias ja pahin on todellakin takana. Vielä nykyäänkin meillä "lyödään kahta kovaa päätä yhteen", mutta kiinnittämällä tytön huomion muihin asioihin, usein vältytään suuremmilta raivareilta. Välillä kauhulla muistelen aikoja jolloin kaikki oli toisin, mutta uskon että "haastavampi" vauvaikä opetti arvostamaan enemmän niitä päiviä kun kaikki menee edes osittain niin kuin on suunniteltu. :)

Tiedän, että ei tällä hetkellä paljon lohduta, mutta aika auttaa tähänkin asiaan.

Paljon tsemppiä teille! Muista ottaa kaikki lastenhoitoapu vastaan mitä saatavilla on, niin jaksat itsekkin paremmin kiukutteluja.

Hän on juuri vuoden täyttänyt, joten kovin moniin kotihommiin hänestä ei vielä apuriksi ole, mutta huomaan kyllä että hän haluaa auttaa esim. astianpesukoneen tyhjennyksessä jne. missä vaan voi. Vietän aikaa todella paljon lapsieni kanssa, vanhempi lapsemme on vasta hieman yli 2. Tuntuu, että istun päivät pitkät lattialla, jotta nuorempi viihtyy :/. Tuntuu että lelut eivät kiinnosta nuorempaa pätkääkään. Kiinnostuu välillä siskonsa puuhista, mutta kun haluaisi mennä mukaan, niin siitä tulee tappelu. Hermot menee..

Mitään lastenhoitoapua meillä ei ole ja olen niin väsynyt tähän tilanteeseen. Kaikki aika menee lasten viihdyttämiseen ja riitojen selvittämiseen. Jossain aiemmassa viestissä sanottiin, että en huomioi lasta kun lähden pois, mutta koko päivää en voi lattialla lapset sylissä istua. Jossain välissä yritän saada pakolliset kotityöt tehtyä jne. Päikkäreitäkään kun eivät nuku samaan aikaan.

mutta tollasen 1 v:n kantaa helposti sylissä kun tekee niitä askareita, ei tarvi istua lattialla leikkimässä sitä läheisyyttä antaakseen.



Kokemusta on -imurointi onnistuu, suuri osa ruuanlaittoon liittyvistä asioista onnistuu, pyykinpesu onnistuu...



lasta voi huomioida muutenkin kuin leikkimällä tai viihdyttämällä. Lapsen voi pitää lähellä lähes kaikessa mitä tekee. Varsinkin ton kokosta, jota jaksaa vielä kantaa.

että lapsi sylissä voi tehdä liki mitä vaan. Olen vaan jo vuoden verran tehnyt lapsi sylissä kotitöitä ja ruokaa, niin pikku hiljaa alkaa tuntua, että voisihan se puuhastella jotain ominpäinkin. Ja kyllä se jo sen verran painaakin, että en jaksa enää yhdellä kädellä (lonkkaan tuettuna) kauaa kantaa. Varsinkin kun siinäkin hän rimpuilee. Kun missään ei ole hyvä. Niin ja lisäksi isompi sisarus on mustis siitä jos sisko on koko ajan sylissä. Kahta kantaen onkin sitten jo hankalampaa tehdä niitä kotihommia :)

Saisit kotihommia eteenpäin lapsi sylissä, eikä selkä tulisi kipeäksi.

tällaista itse kokenut, mutta suosittelen Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa Temperamentti, jos ehdit lapsi sylissä lukemaan ;) Itse olen saanut hänen kirjoistaan balsamia haavoihini, kun lapseni ei ollutkaan sellainen reipas, kiltti ja oma-aloitteinen lapsukainen vaan pienenä varsin arka ja hidas. Hän tietää asioista paljon, mutta osaa kirjoittaa arkijärkisesti ja erilaisten ihmisten arvostaminen on hänelle sydämenasia :)

Tuo kävi joskus mielessäni, mutta olinkin jo unohtanut sen. Pitäisi kokeilla. Voisi auttaa mustasukkaisuuteenkin jos sisar ei kokisi sitä niin "uhkana" :).

Edellinen viesti siis liittyi kantoreppuun. Kiitos myös kirja vinkistä! Nämä ovat erittäin tervetulleita kun ei ole aikaa "kaivella" sopivia, oikeasti fiksuja kirjoja. Kiitos.

Mutta en osaa auttaa, lähetän vaan virtuaalivoimahalauksen!

Tuttua puuhaa. Meillä kuopus käytännössä asui kantoliinassa ainakin 1,5-vuotiaaksi, senkin jälkeen usein.



Tsemppiä. Kyllä se helpottaa.

meillä on siis kolme alle kolmivuotiasta, ja keskimmäinen on kiukkupussi. jos ollaan vaan "rauhallista" päivää kotona viettämässä, pitäisi tytön päästä kokoajan syliin, eikä muita sisaruksia saisi huomioida ollenkaan. olen huomannut, että todella toimeliaat ja tarkasti suunnitellut päivät ovat paljon paljon helpompia. tästä syystä käymme perhekerossa (kolmesti viikossa) heti aamusta leikkimässä (jo edellisenä iltana teen kaiken mahdollisen valmiiksi lähtöä varten. teen eväät, pakkaan laukun, laitan kaikkien vaatteet pinoon jne.) siellä kun muksut pari tuntia leikkivät (ja syövät lounaan) voimmekin mennä valmiiksi raukeina kotiin nukkumaan päikkärit. esikoinen ei välttämättä halua nukkua, jolloin laitan hänelle piiretyt pyörimään. päikkäreitten jälkeen tehdään yhdessä kotiaskareita ja jos haluan tehdä ne yksin, laitan lapsille esim piirrustustarvikkeet pöydälle. välipalan jälkeen puistoon, jossa ollaankin niin kauan kuin lapset jaksavat. kokemuksesta olen jo esikoisen myötä oppinut, ettei kannata yhtäkkiä lopettaa leikkiä vaan antaa touhuta virrat pihalle. siitä sit kotiin tekemään ruokaa, jolloin lapset saavat katsoa piirettyjä (siis ruoanlaiton ajan) ja ilta touhuillaanki rauhallisesti kotona lattialla esim palapelejä, laulellaan, lorutellaan, kunnes on iltahommien aika. näin päivät menevät (ainakin meillä) paljon helpommin kuin vain olemalla. :)

Mukava kuulla, että kohtalotovereita löytyy. Tuntuu, että muut samanikäiset ovat huomattavasti reippaampia ja itsenäisempiä. Tai kyllä meidän tyttökin on reipas, jos nyt sattuu sillä päällä olemaan :). Nyt täytyy hankkia kantoreppu jostakin, niin jospa tämä tästä. Tällä hetkellä olo on todella väsynyt ja voimaton.

TSEMPPIÄ!

Itse olen huomannut saman kuin sinä kolmen äiti, eli ne toimettomat kotipäivät ovat kaikkein hankalimpia. Meillä on vain sellainen ongelma noissa menemisissä, että nuorimmainen nukkuu välillä kahdet päikkärit, eli aamuisin "kerhoaikaan" hän on todella väsynyt ja entistä kiukkuisempi :/. Ulkoillaan kyllä pari kertaa päivässä, mutta kerhoissa käydään harvoin ja nyt ne ovatkin täällä suunnalla jo jääneet kesätauolle.

Meidän samanmoinen roikkui myös aiknaan jalassa. Kun muut äidit puistossa valittivat, että joutuvat juoksemaan vilkkaiden, reippaiden lastensa perässä, minä olin tuskanhiestä märäkänä, kun lapsi roikkui jalassa. Enkä halunnut edes hänen kuultensa valittaa, että tuokin tuossa vain roikkuu minussa. Kun hän lopulta otti askeleen irti minusta (puolitoistavuotiaana), hän samantien kiipesi jo kalliota ylös! Olen sitä mieltä, että hän tankkasi äidiltään rohkeutta oikein antaumuksella ja sitten sitä riittikin suoraan kallion huipulle asti.



Meidänkin lapsen tahto oli voimakas. Jälkeenpäin näen, että kiukkua tuli osittain turhautumisesta. Hän ei pystynyt vielä sanomaan ja ilmaisemaan tahtoaan ja se harmitti häntä jo ihan pikkuisena. Toisaalta nyt meillä on kymmenvuotias, joka osaa käsittämättömän hienosti tulkita ja nimetä omia tunteitaan sekä tulkita muiden kehonkieltä.



Vaikka lapsemme on nyt kymmenvuotias, muistan vielä tarksti tuon vaiheen, josta kerrot. Muutenkin minusta 1-2 v on aika haastavaa aikaa. Yritän siksi lohduttaa, että tuokin vaihe menee ohi ja jälkeenpäin voit onnitella itseäsi, että jaksoit antaa läheisyyttä, ymmärrystä ja hyväksyntää. Ja toki on rankaa jakaa syliä kahden noin pienen kanssa.



Olethan muistanut koko ajan jutella lapselle kun yrität tehdä kotihommia? Kerro mitä teet, juttele ja selitä, josko siitä olisi apua. Kantoreppu on myös hyvä neuvo, samoin kotitöihin mukaan ottaminen (vaikka siitä olisikin enimmäkseen haittaa..).



Saisitko kesän aikana jotain koululaista avuksesi? Jos ei ole sopivaa sukulaistyttöä, ehkä joku naapuri tai tutun tuttu löytyisi? Aika nuorikin koululainen voisi vähän ansaita taskurahaa ja sinä saisit auttavat kädet ja seuraakin päivän mittaan.



Sään lämmetessä kannattaa rekteillä ja syödä retkilounaita, elo voi tuntua helpommalta. Onko sinulla äitituttuja, joiden kanssa voisit retkeillä tai kyläillä, niin päiviin tulisi vaitelua.



Tsemppiä rankimpaan vaiheeseen ja kyllä se vielä helpottaa!

1-vuotiaana todellakin sitä OMAA tahtoa löytyi ja kuuli puoli kulmakuntaa, jos joku ei mennyt typykän mielen mukaan. Sylissä kökötii ihan koko ajan ja tein liki kaiken yhdellä kädellä. Sen aikaa kun joutui lattialla olemaan, yleensä roikkui puntissa ja vänisi... Vaikka kuinka olis ollut isommat sisarukset viihdyttämässä ja houkuttelemassa leikkimään tms. Ainoastaan ulkona touhusi jotain iteksiinkin.



2kk sitten mun polveni leikattiin, tyttö oli silloin 1v11kk ja tuli pakkovieroitus sylissäroikkumisesta. Mä en yksinkertaisesti voinut roikottaa kaikenaikaa sylissä, kun liikuin täysin kahden kepin varassa. Yllättävän nopeasti mukelo sit kuitenkin tottui siihen, että syliin pääsee vaan, kun äiti istuu. Tosin sekin oli aika paljon, kun ekat kaks viikkoa istuin lähinnä sohvalla koipi ojossa, enkä liikkunut juuri muuta ku pakolliset, laitoin ruuat pöytään ja keräsin pois yms. (Olin siis lasten kanssa keskenään kotona)



Sitä TAHTOA tytöllä kyllä piisaa edelleen, enkä odottele kovin ruusuista taivalta seuraavalle vuodelle tahi parille :D



Mutta silti, vaikka nyt tuntuisi, että se ipana luulee olevansa pussieläin, niin kyllä se siitä. Pikkuhiljaa lapsi oppii leikkimään iteksiinkin/sisarusten kanssa. Meillä toi nyt kävi vähän kertarysäyksellä, mutta en mä ehkä ihan niin radikaalisti olis muuten käynyt "kouluttamaan" jos ei olis ollut pakko. Olin jo alistunut siihen, että tämä tenava nyt vaan on enemmän halipulassa kuin nuo muut ikinä, joten kannan niin kauan, kun tarvii... Mun onnekseni tosin tyttö on näistä kolmesta myös kaikkein pienin, 2v neuvolassa painoi 10kg. (En tiedä olisko tällä mun 47kg varrella kauheen isoa jässikkää samalla tavalla kanniskeltu :P)



Tsemppiä!

Kyllä se ohi menee.