Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mistä tietää, onko kyseessä "intuitio" vai traumat? Parisuhdeasiaa...
05.09.2008 |
Eli siis painiskelen seuraavien tunteiden ristiaallokossa (kiva, jos joku jaksaa lukea):
Tulin parikymppisenä pahasti loukatuksi. Pitkäaikainen miesystäväni ja tuolloin saamani lapsen isä petti minua mennen tullen sekä raskausaikana että vauvan synnyttyä ja valehteli kirkkain silmin asiasta. Tietooni tämä tuli, kun vauva oli 6 kk, ja eroonhan se päättyi. Olimme seurustelleet teini-iästä asti, ja ensimmäiset vuodet olivat kovin onnellisia. Jossain vaiheessa kuitenkin suhde, sen dynamiikka ja miehen luonne alkoi muuttua, ja kieltämättä olin osannut aavistaakin, että tulisin saamaan henkisesti turpaani jossain vaiheessa. Pettäminen ei siis ollut yllätys, vaikkakin satutti SYVÄSTI. Pointti siis kuitenkin oli se, että vaikka toivoin, ettei pettämistä ja valehtelua olisi tapahtunut, jotenkin aavistin, että se on tässä suhteessa tämän miehen kanssa tässä vaiheessa mahdollista. En siis luottanut mieheen, vaikkei hän koskaan ollut kiinni mistään jäänytkään. Olin kuitenkin hullun ja epätoivoisen rakastunut mieheen vuodesta toiseen, ja siksi "otin riskin".
Kesti pari vuotta, kun nuolin haavojani. Sitten aloin seurustella ystäväni kanssa. Hienon, loistavan miehen. Seurustelu jäi kuitenkin lyhyeksi, reilun puolen vuoden pituiseksi. Mies on ihana, kiva ja fiksu, mutta en koskaan ollut häneen rakastunut. Siksi lopetin suhteen, ennen kuin se vakiintui ja ennen kuin lapseni (tuolloin siis 2,5 vuotta) ehti liikaa kiintyä ja tottua miehen läsnäoloon. Olemme edelleen hyviä ystäviä, eikä kummallakaan ole mitään muuta kuin hyvää sanottavaa toisesta. Oikeanlaiset (romattiset) tunteet vain puuttuivat; meidät on tarkoitettu ystäviksi, ei pariskunnaksi. Pointti tässä suhteessa oli, että en KOSKAAN, IKINÄ olisi voinut kuvitellakaan tulevani petetyksi ja loukatuksi hänen taholtaan samoin, kuin tulin lapseni isän taholta. Mies on arvoiltaan niin korrekti ja luonteeltaan niin lämmin ja rakastava; luotettava ja suoraselkäinen, etten ikinä pelännyt, että hän tekisi niin julmia temppuja kuin exäni. Sanalla sanoen siis luotin häneen täysin.
Nyt olen kolmannessa suhteessani. Mies on taas sitä laatua, johon olen hullun rakastunut. Ei kuitenkaan vastuuntunnoton ja keskenkasvuinen, kuten lapseni isä (mainittakoon tässä välissä, että lapseni isä hylkäsi pian eron jälkeen myös lapsen ja viettää nykyisellään aika epämääräistä, parikymppisyyteen jämähtänyttä elämää lukuisine tyttöystävineen). Nykyinen mieheni on älykäs, upea isähahmo lapselleni, puhuu ja osoittaa tunteitaan, seksikäs, hieno mies kaikin puolin. Minulla ei ole periaatteessa mitään syytä epäillä hänen valehtelevan minulle mistään...Ja kuitenkin pelkään sitä jatkuvasti! Pelkään, että hän pettää ja valehtelee. Olen jopa tehnyt asioita, joita minun mielestäni ei koskaan pitäisi tai saisi parisuhteessa tehdä; mm. penkonut hänen taskujaan, puhelintaan ja tietokonetietojaan. Mitään raskauttavaa en ole koskaan löytänyt.
Nyt mietinkin, onko kyseessä intuitio (siis niin pienistä asioista koostuva jonkin asian tiedostaminen, että tietous on osittain alitajuista)? Miksi minä sitkeästi ajattelen, että tämä nykyinen miehenikin olisi kyvykäs petolliseen toimintaan? Onko hänessä ja hänen toiminnassaan kuitenkin jotain sellaista, joka antaa minulle viitteitä tästä...Vai onko kyseessä se, miten tulin lapseni isän taholta loukatuksi? Onko kyse siitä, että pelkään tyhjän takia, koska minulla on asian suhteen traumoja?
Tavallaan ajattelen, että koska en toisessa suhteessani koskaan pelännyt vastaavaa, vaan luotin tähän miesystävä nro kakkoseen täysin, en voi olla siinä määrin traumatisoitunut, etten voisi luottaa kenenkään mieheen. Toisaalta, tähän kakkoseen en ollut koskaan rakastunut kuten ykköseen ja kolmoseen. Ehkä pelkäänkin siksi, että nyt minulla on taas tunteet pelissä?
Nykyinen miesystäväni on hirmu sosiaalinen. Hänellä on paljon naispuoleisia kavereita ja meidän parisuhteessa tehdään paljon asioita myös ilman toista; ystävien kanssa, joten luottamuksen on pakko pelata. En tiedä miksi en luota mieheeni täysin. Jotain hänessä on sellaista sujuvasanaista ja ybersosiaalista, flirttaavaa ja "äijämäistä", ja joitain sellaisia rajoja hän asettaa yksityisyydelleen, joita en ole onnistunut näiden vuosien aikana (olemme olleet yhdessä 4,5 vuotta) rikkomaan. Jotenkin vaan tuntuu, ettei hän ole ihan "avoin"; ja toisaalta kuitenkin järjellä ajateltuna on.
AARGH! Mistä minä tiedän, onko kyseessä intuitio (johon kaikki aina käskee ihmissuhdeasioissa luottamaan) vai pilaanko hyvää suhdetta aiemmin keräämilläni traumoilla? Miksi minulla on samanlainen olo kuin miesystävä a:n kanssa? Johtuuko tämä siitä, että mieheni on kuin a, vai maksaako mieheni a:n virheistä?
Kommentit (7)
Itselläni vähän samanlaisia kokemuksia, joten hyvin tiedän mistä puhut. Mä seurustelin myös parikymppisenä miehen kanssa, jokoa petti ja josta jo etukäteen tiesin ettei se suhde voi onnistua. Sitten mulla oli seesteinen suhde mieheen, johon en oikeestaan ollut rakastunut ja nyt olen kolmannessa vakavassa suhteessani ja hulluna mieheeni.
Mulla myös tän suhteeni alussa oli tosi paljon kaikenlaisia pelkoja ja epäilyksiä ja tarkkailin mieheni touhuja ja sanomisia. Meillä tilanne kärjistyi sitten, kun aloin olla aivan ylimustis hänen eksästään. Me riideltiin usein aiheesta, ei siksi että oikeestaan olisin voinut epäillä mitään, vaan siksi että mulla vaan oli luottamusongelma. Mä sanoinkin usein miehelleni että älä välitä mun syystöksistä ja kyselyistä, ne on vaan mun ongelma. Mut tietty se välitti ja tietty sitä haittasi. Puolentoista vuoden seurustelun jälkeen sitten meillä oli aika muhkea kriisi, joka varmasti osaltaan johtui tästä. Olin ihan riekaleina ja varma siitä, että mies pettää ja että meidän on erottava (oltiin silloin kaukosuhteessa jonkin aikaa), mutta jotenkin se jälkeen sitten kaikki on loksahtanut paikoilleen ja olen päässyt epäilyksistäni eroon. Nyt tiedän ettei mun pies ole pettäjä.
En siis oikein osaa sua neuvoa, kun itse olen käsinyt samoista ongelmista ja miettinyt samoja kysymyksiä. Se tiedän että järjellä tota asiaa ei voi ratkaista, se on pakko selvittää jotenkin muuten. Ootko sä puhunut miehesi kanssa tosta? Se voi olla hänelle kova paikka, niin että en tiedä kannattako se, mutta jonkun kanssa sun on pakko sitä käydä läpi. Voimia voimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkkää pelkoa. Ja pelot voittaa parhaiten kohtaamalla ne. Jos et luota mieheen, hän kyllä aistii sen ja käyttäytyy sitten odotusten mukaisesti ennemmin tai myöhemmin, sillä pelkosi vaikuttaa myös omaan käytökseesi, haluat tahi et.
Itse olen sen verran oppinut tästä elämästä, että jos ei uskalla ottaa riskiä, ei mitään myöskään saa. Elämään kuuluu alamäkeä ja ylämäkeä, toista ei ole ilman toista. Luota mieheen kunnes toisin todisteaan, älä ennakoi ja aavistele mitään. Jos hän osoittautuu petturiksi, hän ei ollut luottamuksesi arvoinen ja häpeä on kokonaan hänen, ei sinun.
Itse en halua toista lasta ollenkaan (ainakaan lähivuosina; olen vielä aika nuori), miehelle asia on sellainen "voisin oman biologisen lapsen ottaakin, mutta se ei ole elämässäni välttämättömyys"-asia. Muutenkin olemme yhteisillä linjoilla lapsiasiasta (teemme päätöksen biologisesti yhteisen lapsen yrittämisestä muutaman vuoden sisään)...
Kihloissa emme ole, avoliitossa kylläkin. Itse olen tehnyt selväksi, että haluan, että minua kositaan kunnolla ja että sitten jos naimisiin menemme, pidämme kunnon häät. Keskusteltu asiasta on. Kyse ei ole kummankaan mielestä siitä "mennäänkö" vaan "koska mennään". Asiaan liittyy myös taloudellisia tekijöitä, sillä haluamme tosiaan ne isot häät ilman isoa velkaa.
Periaatteessa olemme siis kuitenkin sitoutumisen ja perheellisyyden kannalta täysin samoilla linjoilla. Ja mies on ottanut lapseni täysin "omakseen"; on aivan valtavan hyvä isähahmo!
Niin, itsekin ajattelen suurimman osan aikaa, että kyse on vain pelostani...Mutta sitä en sitten tiedä, mitä sille asialle voisi tehdä. En halua pilata muuten loistavaa suhdetta (mitä suurimmalla todennäköisyydellä täysin aiheetta) vain, koska minua on aiemmin loukattu. Toisaalta minusta luottamusta on PAKKO olla suhteessa. En halua olla se ihminen, joka käy läpi miehen puhelinta ja taskuja!!!
Tämä on tosi ahdistavaa.
ap
Ps. Kiitos kakkoselle vastauksesta!
ihan normaalia, ettei luottamus vielä ole aivan täydellistä. Typeräähän se olisikin aivan täysillä luottaa liki tuntemattomaan ihmiseen. Mutta se asia korjaantuu ajan kanssa, eli toista oppii tuntemaan koko ajan paremmin, ja sitä myötä luottamus kasvaa.
Mutta sitten sanotkin, että te olette seurustelleet jo 4,5 vuotta, mikä oli musta yllättävää. Sillä luulisihan tuossa ajassa luottamuksen kasvaneen jo aika kovaksi. Mutta eihän tuokaan toisaalta ole ihmiselämässä vielä hirveän pitkä aika, joten ei varmasti tuossa ajassa luottamus tarvi olla vielä 100 prosenttia, eikä sun kohdallakaan kyse ole varmaan kuin yhden prosentin vajeesta.
Minä näen tuon asian oikeasti aika mustavalkoisena, eli itse ajattelen oikeesti, ettei tuossa vaiheessa enää pitäisi olla tarvetta penkoa yhtään mitään, eikä toisaalta mitään tuollaisia yksityisiä alueita niin kuin miehelläsi.
Mutta sitten toisaalta järjellä ajatellen voi sanoa juuri tuota edellä mainittua, että kuinka moni oikeasti voi sanoa tuollaisen ajan jälkeen luottavansa aivan sataprosenttisesti eikä vain 99-prosenttisesti...
Itse asiassa suhteen alussa minua eivät nämä pelot niin vaivanneetkaan. Olimme niin päättömän rakastuneita toisiimme ensimmäisen puoli vuotta- vuoden, ettei pettämisen mahdollisuus tullut mieleenkään...Eihän siinä olisi ollut mitään järkeä, kun mies oli ympäri korviaan ihastunut juuri minuun ja toi sen esiin kaikin tavoin.
Olemme omasta mielestäni - ja moniin tuntemiini pariskuntiin verrattuna - vieläkin hyvin rakastuneita. Olemme jatkuvasti kiinni toisissamme fyysisesti, ikävöimme toisiamme erossa ollessamme, meidän arkeen ylipäätään kuuluu paljon hellyyttä, tunteista puhumista, seksuaalisuutta jne, MUTTA TOTTA KAI lähemmäs viidessä vuodessa (tarkalleen ottaen 4 vuodessa 7 kuukaudessa) arki astuu kuvaan; etenkin lapsiperheessä. Ja on ollut jo vaikeampiakin jaksoja ja riitoja. Silloin juuri tämä pelko nostaa päätään. Ja se voi tulla pienimmästäkin asiasta; jos vaikka mieheni on ollut pari viikkoa kiireinen ja väsynyt, eikä IHAN NIIN PALJON ole ollut kimpussani ja koko ajan osoittamassa rakkauttaan, olen heti epäileväisempi. Ikään kuin tarvin koko ajan vahvistusta miehen tunteille minua kohtaan.
Huom! En kuitenkaan riitele asioista tai vaadi tai kerjää huomiota. Se ei olisi minulle luonteenomaista. Joskus muista asioista kummunneiden riitojen jälkeen, kun asioista asiallisesti puhutaan, olen kyllä tästä luottamuspulasta puhunut miehelle, mutta eihän hän osaa siihen mitään sanoa. Itse asiassa olen niissä tilanteissa saanut sellaisen kuvan, että häntä ärsyttää koko aihepiiri. Ja silloinkin vedän hänen reaktiostaan ristiriitaiset johtopäätökset. Hän joko hermostuu
a) koska syytän häntä - täysin moitteettomasti suhteessa käyttäytyvää miestä - aiheetta, tai siis koen pelkoja, joille hän ei mitään voi, koska ei mitään voisi rehellisemmin tehdä. Ja tämä turhauttaa häntä.
tai sitten
b) koska hän oikeasti salaa tai kokee ainakin olevansa kyvykäs salaamaan minulta asioita, ja siksi hermostuu aiheesta puhuttaessa...
Tätä juuri tarkoitan. Kaikesta miehen käytöksestä voi vetää kahtalaiset päätelmät. Ja yleensä vedän sen mukaan, miltä minusta sattuu tiettynä aikana tuntumaan. Suhteen kesto ei siis ole vaikuttanut näihin ajoittain esiintyviin epävarmuuksiini...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
taalla vahan samanlaisen taustan kanssa. ei kyllakaan petetyksi tullessa viela lapsia tai naimisissa (eika noin torkea kuin sinulla), joten se ero exasta oli aikoinaan "helppo".
nyt yhdessa mieheni kanssa 7v ja 1v lapsi. olen myos koko taman suhteen ajan alitajuisesti miettinyt etta "milloin" mieheni minua pettaa ja kenen kanssa.. alkuajan huuman jalkeen aidyin aika pahaksi ja olin jatkuvasti mustasukkainen (olimme myos tuolloin kaukosuhteessa). sitten taannuin ja meni vuosia hyvin.
kunnes raskauteni lopussa mies sanoi tyokaverin ehdotelleen hanelle "tyomatkaseuraa" mutta mitaan ei kuulemma tapahtunut. puhuimme asiasta mutta emme perinpohjaisesti, silla sitten syntyi vauvamme. no, nyt parisuhteen ollessa muutenkin koitoksella pienen lapsen kanssa itse asiassa lahes koko vuosi on mennyt minun taholtani mustasukkaisena ja epailevana. nyt viime kuussa sain selville etta mieheni lahettelee sahkoposteja entiselle opiskeluaikojen ihastukselleen ja niissa puhuu avioliittomme ongelmista! han myos avoimesti kertoo kuinka on tassa avioliitossa vain velvollisuudesta ja kuinka joskus taytyy vain tehda valinnat itsensa edelta... voit kuvitella milta tuntuu :( han myos kirjoittaa etta jos olisi vapaa niin menisi heti tapaamaan naista, mutta nyt ei voi..
en tieda mita tehda, silla en voi miehelleni paljastaa etta olen lukenut hanen sahkopostejaan.. hanen yksityisyytensa on myos aina ollut hanelle tarkeaa (meilla on esim omat tietokoneet ja mies hermostuu jos menen hanen koneelleen). onko miehesi puhunut sinulle esim existaan ja entisista heiloistaan? minun ei, en edelleenkaan edes tarkalleen tieda kuinka monta tyttoystavaa hanella aikoinaan on ollut. mietin (ja riitelimmekin) aiheesta suhteen alussa mutta sitten olen antanut asian olla.
valilla olen huomannut etta jos mieheni ei hellittele minua ja kerro kohteliaisuuksia niin mietin herkemmin pettamista ja sita ettei han tosissaan minua rakasta ja valita minusta. oletko huomannut samaa? onko sinulla hyva itsetunto? minulla ei valitettavasti, vaikka kaikki kehuvatkin natiksi.. olin koulukiusattu tovin ala-asteella ja kovin ujo. olen miettinyt sen yhteytta tahan epailevaisyyteen ja varsinkin kun joku on jo aiemmin pettanyt. no, minulla nyt kylla tuli esille jonkinmoinen "pettaminen" vaikka ei nuo sahkopostit kait viela "pettamista" ole? vai ovatko jo muuta kuin ystavien kesken asioiden pohtimista? en tieda, totta on se etta tassa avioliitossa ongelmansa on ja nyt on luottamus mieheen laskenut kuin lehman hanta...
Alue: Aihe vapaa
pelkäät hänen menettämstään vaan niin paljon, koska tällä kertaa on tunteet pelissä.
Tietenkin vaikea sanoa pelkän kirjoituksesi perusteella. Haluaako mies omaa lasta tai sitoutua, oletteko naimisissa tai kihloissa?