Kärsin syyllisyyttä ja alemmuudentunnetta kehitysvammaisen lapseni vuoksi.

Et ole tehnyt mitään väärin. Elämän arpajaisissa sulle vaan sattui tuollainen arpa. 

Elämä on mitä se on. Yliopistoon opiskelemaan menneet tuttavien lapset voivat sairastua syöpään tai päätyä päihdeaddikteiksi. Elämä on raadollista. On turha ruoskia itseään. Kaikki eivät kehitysvammaista lasta edes haluaisi kasvattaa, olet kuitenkin varmasti lapsesi eteen tehnyt paljon hyvää äitinä. On varmasti tosi rankkaa. Onko sulla vertaistukea muista äideistä, jotka on samassa tilanteessa? Toivottavasti saat jotakin positiivista vielä paljon elämääsi, olet sen ansainnut. Anteeksi jos en osaa sanojani valita oikein, kunhan jotakin kirjoitan. Kaikkea hyvää.

Ap:lle voimia. Alemmuuden ja syyllisyyden tunteet ovat aiheettomia.