Mietin, että milloin uuvun

Älä ajattele negatiivista vaan mieti mikä auttaa jaksamaan, syö hyvin ja monipuolisesti, harrasta liikuntaa, pidä yhteyttä ystäviin...

Uuvut. Ainakin jossain määrin.

Varmin tapa uupua on se, että ajattelet työasioitasi myös silloin, kun yrität levätä. Ja kun lepäät, pyrit suorittamaan levon ja palautumisen mahdollisimman tehokkaasti.

Uupuminen tapahtuu kun voimat loppuvat. Opettele jakamaan voimavarasi niin että jaksat. Etsi arjesta voimaannuttavia asioita (säännöllinen terveellinen ruoka, sopivasti liikuntaa, raitista ilmaa, työtehtävien jakaminen/delegointi, asioita, mistä saat hyvän mielen)

Ihan samat ajatukset. En jaksa jatkuvaa työn virtaa. Koko ajan täytyy olla tarkkana, miettiä. Ja sitten kotona ei jaksa mitään, jotain instagrammia tai Netflixiä korkeintaan toivottaa. Luulen, että olen jo uupunut. En muista enää mitään, samoja juttuja joudun kertaamaan töissä, en jaksa enää. Joulunkin haluan vain maata sängyssä. Sori, en jaksa tsempata sua, toivottavasti asiat järjestyvät.

Suomalaiset on nykyään heikkoja kun normi arki uuvuttaa😳

Olen miettinyt samaa. Tuleeko joskus se hetki, jolloin en vain enää nouse sängystä. Näin kuulemma joillekin käy.

Viimeiset vuodet olen mennyt pelkän raivon voimalla. Oikein raskaina päivinä mietin keskitysleirille vangittuja: hekin vain jatkoivat, koska muuta mahdollisuutta ei ollut. Jos he jaksoivat, kai minäkin jaksan.

Teen niin kauan kunnes lamaannun.

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset on nykyään heikkoja kun normi arki uuvuttaa😳

Joidenkin elämä on raskaampaa kuin sinun. Onnellinen kun et tiedä siitä mitään.

Menkää ihmiset hyvät edes työterveyteen jos olette uupumisriskin alla. 

Saako työterveydestä apua? Joutuuko sitten kuitenkin keskustelemaan esimiehen kanssa ja sitten saakin seuraavissa muutosneuvotteluissa potkut niin että heilahtaa? Onko joku saanut työterveydestä apua?

Vierailija kirjoitti:

Menkää ihmiset hyvät edes työterveyteen jos olette uupumisriskin alla. 

Tämä ei ole niin helppoa. Avaan vähän tätä liikaa työtä tekevän ajatusmaailmaa näin selviytyjänä.

Ensinnäkin on velvollisuudentunto. Ihmisen pitää tehdä työtä ja elättää itsensä. Muu on häpeällistä. 

Sitten on epäily omasta heikkoudesta. Olenko liian heikko, kun en selviä näistä sadasta viikkotyötunnista ja lastenhoidosta ja kotitöistä ja sairaiden vanhempien hoidosta ja uuden ammatin opiskelusta samaan aikaan? Onko minussa jotain vikaa? Olenko huono vanhempi? Olenko tyhmä?

Sitten on vertailu muihin. Pera/Juha/Jari/Niko tulee aiemmin ja lähtee myöhemmin kuin minä. Miksi olen näin heikko? Heillä tosin on vaimot, jotka tekevät kaiken, ja minulla on mies joka vain lisää työtaakkani, mutta kyllä naisen pitää jaksaa. Jos menen työterveyteen ja sanon että en pysty enää, alan kuitenkin itkeä ja se on noloa. Ja sitten kun menet työterveyteen ja kerrot että et enää jaksa, alat tosiaankin itkeä ja se on noloa.

Sitten jos jäät sairaslomalle, työkaverit joutuvat tekemään sinunkin hommasi, koska ei ole ketään sijaisia. Työkaverit vihaavat sinua.

Mutta sitten saat jostain voimia, todennäköisesti kesälomalla, ja haet uuden työpaikan jossa tehdään töitä 37 h viikossa, ja eroat miehestäsi ja elämäsi helpottuu ja hartiat laskeutuvat korvista ja kuulet taas linnunlaulun.

t. kaveri kertoi

Teen töitä ns. kevytyrittäjänä. Rahaa tulee juuri sen verran, kuinka paljon teet töitä. Olen toisaalta hyvin innostunut ja kiinnostunut työstäni, mutta se imee mm. sosiaalisen kapasiteettini kuiviin. Teen auttamistyötä.

- Ap