Tiedätkö perheen jossa lapsi on kuollut?

Meiltäkin kuollut vauva viime vuonna. Kovasti toivottu seuraavaa, ei ole kuulunut.



Tunnen monia lapsiaan menettäneitä perheitä ja useisiin on syntynyt uusia lapsia.



Itse en mitään toivoisi niin paljoa, kuin mahdollisuutta taas rakastaa, hoitaa ja olla vanhempana maailman tärkeimmälle ihmiselle.

Me annetaan nyt uudelle vauvalle tilaa perheessä.

En ajattele enää sitä mitä muut ajattelee mutta pelkään yhä paljon sitä jos joku toteaa että ollaan taidettu päästä yli.



On todella outo tunne ettei tämä tuleva lapsi (siis jos nyt tullaan raskaaksi edes enää) pääsisi veljen syliin tai isoveli kikattaisi kuten muille teki, toivottavasti nämä muut lapset muistaisivat näitä ihania asioita hänestä.



Kuukausi mennyt taas eteenpäin, mihin se aika katosi?



ap

Omat pikkuveljeni (kaksoset) kuolivat tapaturmaisesti taaperoikäisinä, meitä oli lisäksi 3 muuta lasta ja äitini oli viimeisillään raskaana.



Yhdestä tuttava perheestä on kuollut kaksi lasta perinnölliseen sairauteen (heillä lisäksi kaksi tervettä lasta) ja luonnollisesti eivät tehneet tuon jälkeen enää lapsia (toiseksi nuorin sai diagnoosin, kun kuopus oli jo syntynyt ja kuopus sai saman diagnoosin puolisen vuotta myöhemmin).



Meillä on kaksi enkelilasta. Vanhimmat pojat ovat identtiset kaksoset ja he syntyivät viikoilla 25. Vahvempi poika jaksoi taistella, mutta pienempi poika ei. Hän nukkui pois kolmen viikon taistelun jälkeen. Kaksosten jälkeen saimme uuden vauvan n. 1,5 vuoden päästä. Meidän neljäs lapsi syntyi sairaana ja hän oli elinsiirtojonossa, mutta turhaan. Lapsi kuoli vähän ennen yksi vuotis synttäreitään, tasan 6 vuotta veljensä kuoleman jälkeen :( Hänen jälkeen ollaan saatu vielä kaksoset ja perheen iltatähden laskettuaika oli pari päivää sitten.



Omassa lapsuudessa meidän naapurin talo paloi keskellä yötä ja perheen kaksi lasta (olivat alle kouluikäisiä) ja lapsia vahtimassa ollut mummo kuolivat.



Miehen serkuista on kuollut kolme; saman perheen lapset. He olivat kolmosia ja syntyivät viikoilla 24 ja elivät 1-16 päivää. Kolmosten jälkeen tädille syntyi vielä 2 lasta.

Olen menettänyt lapseni ja pohdin tässä jos joskus hankkisi lapsen, milloin, tunteita (omia ja mitä muut tuumii)?



Asia on arka, tunteet risteilee, joten tämmönenkin tuomitsevuus on käynyt mielessä.

Joku muukin taisi sanoa että tämä pelottaa; muut tuomitsee?

Kunhan kiinnostaa miten muut ajattelee; korvaako ne kuollutta vai elääkö eteenpäin kun saa vauvan, unohtanut lapsen: paha tavallaan unohtunut?

Koska minusta mikään ei lastani korvaa.

Hänen elämä päättyi ja jossainmäärin myös omasta elämästä lohkesi pala.

Joka hetki olen kauempana lapsestani ja toisaalta taas oma elämä lyhenee niin ehkä taas jälleennäkeminen lähenee?



Olisi kammottavaa kuulla jos joku sanoisi että olen päässyt yli lapsen kuolemasta kun uusi tulee!



Olisi ihana nähdä uudessa lapsessa mahdollisia piirteitä kuolleesta sisaruksesta, toisaalta ne jännittää.

Millanen on ensikohtaaminen syntyneen vauvan kanssa kun perheestä on vauva kuollut?



ap

mutta sinulle ap haluaisin sanoa, ettei tulisi mieleenkään tuomita vanhempia uuden lapsen syntymän takia! Toki saatan ajatella, mitähän perheelle kuuluu ja miten he kokevat uuden tilanteen. Mutta teen sen täysin myötätunnolla, en tuomitakseni.



Minusta kenelläkään ei ole mitään nokankoputtamista tällaisissa asioissa. Voi toki olla, että jotkut katsovat asiakseen arvostella muiden valintoja: uusi lapsi on hankittu liian aikaisin, uusi mies/vaimo on löytynyt liian aikaisin, sureva ei itke tarpeeksi, sureva ei sitä tai tätä.



Mutta tällaiset mahdolliset kommentit voi todellakin jättää omaan arvoonsa! Ne eivät kerro muusta kuin lausujansa typeryydestä.



Älä turhaan pelkää - suurin osa ihmisistä suhtautuu varmasti asiaan oikein hyvin. Ja teidän elämännehän se on. Olette kokeneet ison menetyksen eikä menetetty lapsi katoa koskaan sydämistänne. Silti elämä myös jatkuu ja saa uusia ulottuvuuksia, kuten uuden rakkaan lapsen. He molemmat ovat ikuisesti teidän omia lapsianne.

Yhteen on.

Mun vanhin veli kuoli keuhkotautiin 50-luvun lopussa. Seuraava lapsi syntyi 1960, sitten -62 ja minä vanhuudenpäivien iloksi -73.



Ihan onnellinen olen äidin isän puolesta, että saivat niin pian seuraavan lapsen. Siihen aikaan ei pahemmin kriisiapuja tunnettu ja äidille tulee itku vieläkin, kun ensimmäisestä lapsesta puhutaan. Uusi lapsi oli ehkä parasta "terapiaa" siihen aikaan.

meiltä on kuollut vauva. Tunnen kuvion monelta kantilta ja olen monenlaisia kommentteja "oikeanlaisesta suremisesta" kuullut. Ne saa kaikki unohtaa. Jos sinusta tuntuu, että haluat toisen lapsen, vaikka kuukausi edellisen syntymän jälkeen, se on ihan yhtä oikein, kuin se että haluat odottaa 5 vuotta. Suru kulkee mukana. Uudessa lapsessa konkretisoituu elämän jatkuminen. Tärkeää on, että et missään tapauksessa ajattele muiden mielipiteitä. NIILLÄ EI OLE VÄLIÄ. joku päivä kadut, jos elät muille, etkä itsellesi ja perheellesi. Ei kuollutta sikiötä, vauvaa tai lasta "surra pois". Elämässä on tilaa surulle, koko loppuelämäksi. Ei se tarkoita, että sinun täytyy lakata elämästä, nauramasta, itkemästä. Ainoa tärkeä neuvo, minkä sinulle annan, on, että tutustu lapsikuolemien kanssa tekemisissä olleeseen sairaalapappiin (uskot tai et), he ovat kovan luokan ammattilaisia, pidä huolta siitä, että neuvola tarjoaa sinulle keskusteluapua raskauden aikana ja lapsen synnyttyä, jos et pidä neuvolapsykologista, pyydä että ohjaavat toiselle, tiedustele sairaalasta synnytysosastolla psykiatrisen sairaanhoitajan tai asiaan erikoistuneen psykiatrin apua, sekä itsellesi että miehellesi yhdessä tai erikseen. Tukiverkot pitää varmistaa ja olla kunnossa, tarvitset niitä tai et, mutta silloin sulla on turvallisempi olo heittäytyä raskauteen. Kaikkea hyvää, rohkeutta. Iloakin tulee, luota siihen. Kasvat vahvaksi ja kauniiksi tämän kokemuksen myötä ja menetetty lapsi kasvaa sun mukana.

Kahteen perheistä on syntynyt uusi lapsi, toiseen vuoden kuluttua esikoisen kuolemasta ja toiseen noin 2,5 vuoden. Kolmannessa tuntemassani perheessä ei vielä ole uutta lasta, sillä vauva kuoli vasta pari kuukautta sitten.



Uskon, että myötätuntoa ja ymmärrystä lapsensa menettäneelle perheelle ja heidän ratkaisuilleen riittää valinnoista riippumatta. En ole itse kokenut oman lapsen menetystä enkä pidä itseäni millään tavalla "pätevänä" ottamaan kantaa tunteisiin, joita perhe tuossa tilanteessa käy läpi enkä ratkaisuihin, joita perhe tekee.



Voimia jokaiselle lapsensa menettäneelle.

millään lailla. Älä turhaan mieti muitten suhtautumista.

Meidän suloinen tyttö laitettiin heti alulle kun olin toipunut fyysisesti ensimmäisestä. Henkistä toipumista en jäänyt odottamaan, sitä ei tule koskaan täysin. Ajattelin että jos en uskalla yrittää uudestaan, menetän mahdolliset tulevatkin lapseni.

Olin heti syntymähetkestä lähtien onnellinen uudesta terveestä lapsesta, vaikka yhä vuosien jälkeen joka päivä kaipaan esikoistani jonka elämä jäi liian lyhyeksi. Samannäköisetkin ovat, vaikka oli vaikea kuvitella toista yhtä suloista ja rakasta. Silti ovat itsestään selvästi kaksi eri lasta, en pidä toista ensimmäisen korvaajana.

Huomaan että surusi on aika tuore, mutta se ei mielestäni tarkoita ettet voisi yrittää uudelleen jos siltä tuntuu. Itse tiedät parhaiten milloin olet valmis. Siinä ei ole mitään väärää että alat yrittää uudelleen heti kun voit, se ei mittaa surusi määrää kuinka kauan odotat ennen uutta yritystä. Eikä sinun tarvitse selittää tunteitasi kenellekään kenelle et halua. Vertaistuki tai terapia voi kyllä olla tarpeen että selviää uudesta raskaudesta, odotusaika on nimittäin paljon vaikeampi kuin se ensimmäinen jos on vähänkin epävarmuutta terveydestä tai synnytyksen onnistumisesta.

hän odotti kolmosia ja menetti ne raskauden 7kk



sai myohemmin yhden vauvan

Onko heille syntynyt uusia lapsia kuoleman jälkeen? Miten pian kuoleman jälkeen he saivat lapsia?

Entä olitko onnellinen heidän puolestaan vai tuomitsitko?

jaksanut lukea vastauksia. En tajunnu.. Olisko pitänyt iloita siitä kun menettivät vauvansa? vai tuomita kun saivat uuden lapsen? Ihme kysymyksiä sinulla.

Toisessa kuoli 3-vuotias lapsi syöpään, käsittääkseni ei ole uutta lasta tulossa ainakaan vielä.



Aiemmin yksi työkaverini synnytti keskospojan, joka eli vain muutaman päivän. Äidillä oli jo sen verran ikää, että rupesivat yrittämään uutta lasta heti kun oli mahdollista ja saivat uuden lapsen hieman yli vuoden edellisen syntymän/kuoleman jälkeen. En lähtisi tuomitsemaan. Heillä biologinen kello tikitti että oli parempi raskautua mahd. pian uudelleen, eikä syynä ollut esim. halu unohtaa esikoisen kuolema.

hyvin 4 perhettä, joilta on kuollut lapsi ja yhdestä perheestä kuoli onnettomuudessa kerrallaan kaksi. Kaikkiin paitsi yhteen (kuolema tapahtui aivan äskettäin) on syntynyt lapsi tai lapsia kuolemien jälkeen. Ja varmasti kukaan ei ole tuominnut sitä, päinvastoin ovat onnitelleet uudesta raskaudesta.



AP paljon voimia ja älä missään tapauksessa ajattele tässä tilanteessa muita. En voi ymmärtää, että joku saattaisi tuomita toisen tällaisessa tilanteessa ja ne jotka tuomitsevat eivät tiedä asiasta mitään.



Lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihminen voi elämässään kohdata mutta elämä kantaa ja vie eteenpäin hiljalleen senkin jälkeen, vaikkakin haparoivasti ja hitaasti.

Kiitos, joskus kannattaa lukea vastauksia..



Olen lapseni menettänyt ja ajattelen mitä muut ajattelee jos saisin uuden lapsen jonain päivänä.



Arka asia, en halua koskaan toipua lapseni kuolemasta.



Ap

ei syntynyt muita lapsia. Vanhemmat ovat edelleen naimisissa, vaikka mies on jo vuosikymmenet pitänyt perhettä työpaikkakunnalla (uudet lapset).

Yhdessä ei ole syntynyt uusia lapsia kuoleman jälkeen, toisessa syntyi reilu vuoden päästä ja kolmannessa tapauksessa perheen äiti oli raskaana jo silloin kun perheen taapero kuoli.



Miksi tuomitsisin? Tossa viimeisessä tapauksessa perheen äiti tarvitsi paljon ulkopuolisten ja ammattilaisten tukea että selvisi arjesta vauvan kanssa tuore lapsenmenetys mielessä.

Nykyään ovat onnellisia, mutta kesti aikansa ennenkuin alkoivat iloitsemaan vauvasta.

joissa lapsi kuollut, kaikki edelleen yhdessä ja uusia lapsia tullut.



En tuomitse, miksi pitäisi?

Ei se uusi lapsi menetettyä korvaa tai ikävää poista, mutta jos kerran haluaa lapsia niin miksi niitä ei sitten saisi hankkia, jos se on kerta mahdollista?

Kolme joissa taustalla oli synnyinäinen sairaus, ja yhden, jossa äiti surmasi lapsen.



Syntyi yhdelle vielä lapsi, toiseen perheeseen oli juuri syntynyt lapsi toisen kuollessa. Ihan kauhistuttaa ajatellakin näitä:(

siihen on päädytty? Tietävätkö kaikki osapuolet?