Miten olet selvinnyt lapsena saamastasi liiasta/ taakaksi käyneestä vastuusta?

ja vasta pääsin katsomaan aloitustani. Eipä kuulosta kohtalotoverini yhtään itseäni paremmin selvinneen.



Joku tuossa ylempänä kertoi, ettei siksi halua kuin yhden lapsen, että hän säästyisi tältä vastuulta ja pärjäämiseltä. Joo, voihan sen noinkin ajatella, mutta vaikka olisin ollut ainoa lapsi, olisin ollut yhtä lailla yksin ja saanut olla äiti ja turva itselleni.



Terapeuttini sanoo mun olevan läheisriippuvainen, enkä kiistä. Kaipaan kuulla, mitä olette oivaltaneet, jotta olette voineet antaa hartioita painavan ja ilon vievän vastuun hieman keventyä. Mikä on ollut se tervehdyttävä tapa nähdä itsensä, että sallii itselleen oikeuden ottaa tosissaan omat tarpeensa. Miten luopua piinaavasta syyllisyydestä, jos valitseekin itsensä ensin?



Olen ihan tavallisella järjellä varustettu ihminen ja ymmärrän järkiperustelut ja olen yrittänytkin ottaa omaa aikaa ja tehdä asioita, joista nautin. Suoritan sellaiset irtiotot kuten muutkin velvollisuudet, mutta takana tykyttää TUNNE etten ansaitse tätä ja niinpä en nauti pätkääkään. Sitten koen olevani tuplaluuseri, kun en odotusten mukaisesti osannutkaan olla itsekäs.



Tiedän. Kuulostaa pahalta itsesääli-marttailulta. Haluaisin tästä niin eroon, mutta kun siihen on kasvanut ala-asteikäisestä niin olen avuton hylkäämään tämän identiteetin.



Ap

Kasvoin väkivaltaisen (minua kohtaan) alkoholisti-isän ja henkisesti nujerretun, masentuneen äidin toiseksi vanhimpana lapsena, yhteensä meitä oli neljä. Ensimmäisen kerran yritin ottaa elämäni kokonaisvaltaisesti omiin käsiini alle kouluikäisenä karatessani kotoa. Pääsin noin 12 km päähän, mutta jouduin palaamaan kotiin. Elin lapsuuteni kavereilla ja ulkona, huolehdin itsestäni, mutta enimmäkseen en sisaruksistani - jokainen meistä huolehti itsestään. Henkisesti kannattelin äitiäni ja olin se, joka otti isän iskut ja raivon vastaan.



Nuoruuteni elin itsetuhoisesti. Otin riskejä, join ja hakeuduin vaarallisiin tilanteisiin. Selvisin niistä, onnella ja sinnikkäällä luonteella. Samaan aikaan kävin koulut ja yliopistot, opin nopeasti ja pärjäsin hyvin.



23-vuotiaana tapasin tulevan mieheni. Tappelimme vuoden, koska minun oli vaikea sopeutua suhteeseen normaalin, rakastavan miehen kanssa. Kumma kyllä, mies pysyi rinnalla. Se muutti minua. Joku rakasti eikä häipynyt, vaikka tein mitä. En ollutkaan yksin.



Menimme töihin, ostimme talon, perustimme perheen ja saimme kaksi lasta. Luulin, että kaikki oli hyvin ja että olin selvinnyt menneisyydestä. Kunnes toisen lapsen ollessa noin vuoden ikäinen aloin tuntea voimakasta ahdistusta. Hakeuduin terapiaan ja kävin siellä muutaman kerran. Sain neuvoksi juuri tuon itseni huomioimisen ja sellaisten asioiden tekemisen, joista nautin. Ensialkuun se oli tosi vaikea toteuttaa, koska en tiennyt, mistä pidän. Mietin sitä varmaan puoli vuotta, enkä keksinyt mitään muuta kuin suolakurkut. Ostin niitä, koskaan en ennen ollut ostanut, kun en itselleni raaskinut. Juteltiin miehen kanssa asiasta, ja hän alkoi ostaa niitä suolakurkkuja joka kauppareissulla. Painotti, että ansaitsen ne, ihan oikeasti.



Sittemmin on löytynyt muitakin asioita, joista pidän. Olen myös oppinut tuomaan ne esiin sekä nauttimaan niistä, ainakin kohtuudella. Lisäksi olen harjoitellut eroon taipumuksestani kontrolloida kaikkea ympärilläni. Lapset auttavat tässä, heitä kun ei aina voi kontrolloida.



Summa summarum: minusta itsensä arvostaminen on toipumisen ydin. Omalla kohdallani en osannut arvostaa itseäni ennen kuin näin, että joku muu - mieheni - ihan tosissaan arvostaa minua. Senkään jälkeen arvostus ei syntynyt itsestään vaan vaatii paljon työtä. Voimia siihen.

ehkäpä mun tulee antaa itselleni aikaa oppia näitä elämän perusasioita. Kai sinä sitten menee vuosia enemmän aikaa, kuin kuvittelen.



Mulla on takana yksi pitkä suhde, josta myös 2 lasta. Heidän isänsä tapa kohdella minua oli jatkumoa lapsuudenperheen dynamiikalle. Olin itsestäänselvä näkymättömyys, joka piti pyörät pyörimässä, rahoitti ja hoiti. Lasten isän uskottomuuskuviot olivat pelastukseni ja heräsin tilanteelleni. Siitä on hiljalleen alkanut herätä kysymykset minkä arvoinen olen itselleni ja muille?



Olen saanut rinnalleni muutamia vuosia sitten miehen, jollaista en aikaisemmin olisi tajunnut ottaakaan. Aikaisemmin koin tehokkuuteni ja taitojeni vähättelynä, jos joku yritti auttaa minua, jakaa vastuuta, huomioida kun olin väsynyt tms. Mieheni osoittaman kunnioituksen ja kehujensa (minusta, ei vain aikaansaannoksistani) vastaanottaminen ovat ollet oppimisen takana.



Tätä kontrolloimisasiaakin olen paljon pohtinut. En ole klassisesti kontrolloiva. Ei ole matonhapsut suorassa, ei ole määrättyä siivouspäivää enkä koe, että mulla olis oikeutta tiedustella, tietää ja neuvoa muita heidän elämässään. Kuitenkin tykkään todella ajoissa tietää, mitä tulee tapahtumaan, jotta voin valmistella kaikki A-, B- ja C -planit, jos joku menee pieleen.



Mulla on joku ihmeellinen velvollisus estää kaikki tulevat katastrofit tai vähintäänkin ratkaista ne heti silmää räpäyttämättä ja hermostumatta. Joo, outo oon.

Esim. 5-6 vuotiaana laittaa itseni nukkumaan yksin illalla, vähän isompana selviytyä koulun jälkeen aivan yksin, samoin aamuisin. En edes ymmärtänyt kelloa, ei ollut kännyköitä, ei ketään joka olis neuvonut yhtään mitään.

Inhoan yksinoloa, olo on turvaton, jos ei ole seuraa ympärillä. Olen tunnollinen, kannan ylimääräistä vastuuta toisista ja varsinkin läheisistäni koko ajan. pidän huolen siitä, että lapset eivät joudu itsenäistymään liian varhain. Mun on vaikea pyytää toisten apua ja pyrin aina selviytymään kaikesta itse.

Pelkään että uuvun enkä jaksa, mutta toisaalta ei ole muita vaihtoehtoja.

tuli itku tosta suolakurkku-tarinasta, siis ilon itku. Kiitos sen kirjoittajalle. Hänelle sekä kaikille muille ketjun kirjoittajille voimia.

Teki pätkätöitä ja olin aina yksin. Avain kaulassa jo neljävuotiaasta asti. Tein leipäni ja ruokani yksin.



Olen sairastunut ja kannan huolta itseäni heikommista. Omat lapseni ovat melkein kuin minä, koska molemmat ollaan miehen kanssa sairaita.



Ystäväni oli vuosikymmeniä sitten esikoinen ja väsähtäneen äitinsä ja juoppohullun isänsä takia hoiti iltaisin ihan pienenä tyttönä siraruksiaan, laittoi nukkumaan jne. On sairastunut ja antaa itseään potkia päähän. Pyytelee anteeksi kaikilta ja koettaa miellyttää joka ikistä.



Toinen ystäväni jäi yksin isänsä kanssa, kun äiti jätti perheen. Äiti kuolikin myöhemmin. Isä löyti uuden kumppanin ja potki ystäväni pellolle kotoaan 16-vuotiaana. Ihmeellinen selviytyjä, mutta elämässä on muuten asiat nyt hyvin. Löyti itselleen aivan mahtavan miehen. Mies pitää huolta melkein kaikesta ja palvelee vaimoaan.

Minun on myös vaikea antaa vastuuta ja luottaa muiden vastuunkantoon. Tuntuu että minä olen aina se joka viimekädessä on se joka on eniten vastuussa ja joka ei edes saa jakaa sitä vastuuta.

Olen tyypillinen kiltti tyttö, jonka on vaikea sanoa ei. Joka tuntee syyllisyyttä kaikesta. Jos mies kiroaa toisessa huoneessa niin minä mietin, että mitä olen tehnyt. Jos lapsi tekee pahuuksia ja mies on siinä vieressä ja minä toisessa huoneessa niin slti tunnen että syy on minun kun en vahtinut lasta.

Äitini oli masentunut ja hoidin aika paljon kotia ja pikkusisaruksia. Lisäksi olin vanhempien murheiden kuuntelija, rahavaikeudet ym. kasattiin myös minun hartioilleni. Nyt aikuisena sitä tajuaa, että liikaa niitä murheita jouduin kuuntelemaan ja liikaa hoitamaan pienempiä. Lapsuus jäi liian lyhyeksi, sitä lapsuuden huolettomuutta ei ollut.

Äitini on ollut melko samanlainen kuin muut tänne kirjoittaneet (jo pienenä hoitanut sisaruksiaan, isä alkoholisti, äiti masentunut), ja tietämättään jatkoin samaa linjaa. Olen jo pienestä kantanut vastuuta hänestä, ja pikku veljestäni. Vaikea sanoa miten paljon vastuuta oikeasti oli, lapsen mieli kun vääristää muistia, mutta joka tapauksessa olen yrittänyt olla "perheen mies" koska oma isäni on ollut aika pitkälti poissa kuvioista.



Teininä olin itsetuhoinen - en suoranaisesti, mutta 13-vuotiaasta join, poltin pilveä, ja paneskelin ympäri kaupunkia. Koulussa alkoi mennä huonommin, tulin raskaaksi ja jouduin aborttiin - silti äiti ei ymmärtänyt että kaipasi enemmän huomioita.



Olen vasta 22, joten kai tässä on pitkä matka edessä. En ehkä sanoisi että olen selvinnyt liiasta vastuusta, mutta ainakin olen tietoinen siitä.



Oman lapsen synnyttyä aloin pikku hiljaa älytä että itsestä on ensin pidettävä huolta.... Muistan selvästi kun 10vuotiaana koululääkäri kysyi multa, kuka on elämäni tärkein ihminen. Sanoin epäröimättä että äitini. Hän kysyi, etteikö olisi ketään vielä tärkeämpää. En millään keksinyt, ja nolostuin kun hän sanoi, "Sinä. Sinä olet oman elämäsi täkerin ihminen." Vieläkin, vaikka järki sanoo että MINÄ OLEN ELÄMÄNI TÄRKEIN IHMINEN niin sydän sanoo että lapseni on....



Kuitenkin, ihan arkisista asioista se on alkanut, se paranimen siis. Esimerkiksi se, että muistan syödä. Ennen saatoin "unohtaa" syödä, mutta lapsen kanssa minun on pakko syödä, muuten ei mistään tule mitään. Perustarpeiden tasolla vielä eletään, mutta pikku hiljaa...



Sen lisäksi erosin lapsen isästä jonka kautta elin samaa todellisuutta kuin lapsena - kaipasin huomiota ja apua, yritin kovasti pärjätä ja jotenkin rakastaa häntä enemmän, jotta hän osaisi rakastaa ja huomioida minua... mutta eihän se onnistunut. Olin täysin uupunut. Ja masentunut.



Nyt toivottavasti pääsen pian terapiaan (lähetettä odotan). Keskustelua apua ja tukea olen onneksi saanut. Äidin ystävä saan (joudun) kuitenkin olemaan, niinkuin aina ennenkin. Vaikeaa se on edelleenkin sanoa kun apua tai neuvoa kaipaan. Tuntuu että hän tarvitsee minua vielä niin, etten minä voisi sitä häneltä pyytää.



Entä muut? Oletteko puhuneet vanhempienne kanssa asiasta?

Entä muut? Oletteko puhuneet vanhempienne kanssa asiasta?

perhe tarjosi kaiken ulkoisesti. Ei alkoholismia, masennusta tai väkivaltaa. Taloudellisesti perheemme oli ainakin varakas. Vanhemmat antoivat itsestään kaiken itselleen, töilleen ja harrastuksilleen. Lapset olivat osa tavoitteellista täydellistä kulisissia.

Isäni on jo kuollut. Äidin kanssa en ole pystynyt tuntemuksistani puhumaan. Hän on tuonut niin useasti esille sen, kuinka lapset ovat saaneet kaiken. Usein hän naureskellen on myös todennut, kuinka äitejä syytetään aina kaikesta, kun ei elämässä kaikki miellytä. En usko, että äitini kykenisi kuuntelemaan kokemaani. Uskon, että torjunta, vähättely ja kieltäminen olisivat hänen puolustuksensa. En myöskään halua enää kuulla, kuinka taas kuvittelen kaiken. Sitä olen saanut kuulla, kun yritin pienenä puhua pimeänpeloista, koulukiusaamisesta ym.

Ap

todella hyvää pohdintaa,siksi nostan...

hänen avullaan voisit vahvistaa omaa minuutta.

Tuntuu, etten selviä siitä koskaan. En osaa elää itseäni varten, en osaa tarvita mitään, sillä muiden tarpeet ovat minun tarpeitani tärkeämpiä ja toisten avuntarve menee aina kaiken edelle.

Lähdeisyyden/hellyydenpuuteeseen syön, ruoka tuo turvaa

hänen avullaan voisit vahvistaa omaa minuutta.

Käyn säännöllisesti terapiassa, mutta hidasta on toipuminen.

ja etsiä itse niitä asioita mitkä tuntuvat hyviltä.

Itse olen käynyt kyseisen asian vuoksi ja monista muista syistä jo pari vuotta psykologilla ja terapiassa ja syönyt mielialalääkkeitä masennuksen vuoksi.

Nyt erittäin pahan masennuksen seurauksena vasta tajusin että huolehdin muista ihmisistä aivan liikaa. Yritän pyristellä irti roolista lapsuudenperheeni pystyssäpitäjänä, mutta olen vielä aivan alkutekijöissä. Tänään sain laitettua siskolleni viestin etten ole mikään päivystävä puhelin enkä pidä kuljetuspalvelua.

Olen vastga nyt alkanut tajuta että olen aivan liian vastuuntuntoinen ja kannan kaikkien murheita harteillani, VAIKKA SE EI OLE MINUN TEHTÄVÄNI.

Olisipa vapauttavaa päästä kaikesta syyllisyydentunnosta ja huolesta mitä uhraan oman perheeni ulkopuolelle...

Mä en ole ollut henkisesti vastuussa sisaruksistani, mutta talon töistä kyllä. Vanhemmillani oli maatila ja meidät laitettiin kyllä ihan pienestä pitäen työn syrjään.



Tein koko opiskeluajan töitä ja valmistuttuani painoin hulluna töitä kunnes sairastuin masennukseen.



Mä jouduin erikseen opettelemaan, että mistä asioista olen työpaikalla vastuussa ja mitä työtehtäviä kannattaa ylipäätään tehdä. Nurinkurista kyllä vähemmällä tekemisellä saa enemmän. Kun keskityin oleelliseen, niin urakin lähti nousuun.



Samoin olen joutunut opettelemaan erikseen oleilun. Mun vanhemmat eivät koskaan vain ole. Heillä on aina joku asia kesken.



Siksi mä en nykyisin harrasta mitään aikatauluihin sidottua. Kouluvuosiin kuului siis ainaisten kotitöiden lisäksi harrastukset, oppilaskunnat ja muut luottamustoimet.



Nykyisin tuntuu, että mulla on valtavasti vapaa-aikaa. Kaksi lasta ja työt sujuvat pääosin kahdeksassa tunnissa. Meillä on rivari, joten ei tässä näitä kotitöitä paljoa ole. Lapset pieniä, joten hekään eivät vielä harrasta mitään, joten mä olen viimeistään viideltä kotona ja silloin on edessä koko ilta, jolloin nyt ei pakosti tarvitse tehdä muuta kuin olla lasten kanssa ja laittaa ruokaa. Ihana vapaus.

mulla ne kotityöt ehkä ole niin pahaa jälkeä jättäneet, kuin se että ainoa huomio tai kehu, mitä on vanhemmilta saanut, liittyy siihen, että ne on tety. Minussa sinäsä ei juuri ollut mitään vahemmilleni näkyvää.



Olin myös esikoinen ja minulla ei ollut mahdollisuutta hakea turvaa keltään. Iltaisin nukkumaan mennessä oli orpo olo, jos vanhemmat eivät olleet kotona ja silti piti luoda sisarukselle "hyvän yön fiilis", että voi nukahtaa. Itse valvoin ääniä kuunnellen, kunnes joku aikuinen tuli kotiin ja odotin, että minullekin sanottaisiin hyvät yöt. Vanhemmat ilmeisesti olettivat meidän lasten nukkuvan eikä kukaan tullut halaamaan.



Näistä on jäänyt syviä arvottomuuden tunteita. Ikäänkuin kaikki muu olisi tärkeämpää, kuin mitä minä tarvitsen emotionaalisesti. Olen oppinut nielemään ikäväni. Minuun on iskostunut syvälle myös se, että minulta voi vaatia mitä vain ja minun on selvittävä siitä yksin, olinpa miten avuton tahansa.



ap

Terapiaa, masennuslääkkeet pahan masennuksen vuoksi.

Edelleenkin koen eläväni muiden kautta, laitan muiden tarpeet omieni edelle, ja huolehdin että muilla olisi hyvin, itsestä ei niin väliä.



Työnteko oli ainut kehu, muuten sai olla omillani.

Edelleen opettelen sanomaan ei, ja siinäpä sitä opettelua onkin että joskus olisi niin itsekäs että tekisi niinkuin itse haluaa, eikä niinkuin muut haluaa!

sairastunut masennukseen, käyn terapiassa kyllä, sillä tunnen jaksamisongelmia. Siis kärsivällisyys ja nautinto ovat hukassa. Muuten toimintakykyä on -vielä.

ap