Muita jotka pitkään ajattelivat, että oma lapsuus on ollut ihan hyvä ja tavallinen?

Miksei 

Tuliko valemuistoja mieleen?

Joo. Nuorempana kai vertasin niin kauan naapurissa asuvaan kaveriin jonka vanhemmilla oli päihdeongelmia ja ties mitä. Meillä taas oli kulissit kunnossa, vanhemmilla persoonallisuushäiriötason mt-ongelmia. 

Joo. Vasta kun tulin raskaaksi ja piti miettiä kaikenlaisia asioita lapsuudestani, tajusin miten sairasta kaikki on ollut. Aiemmin olin keksinyt kaikenlaisia meriselityksiä puolustukseksi sille kaikelle oudolle, mutta saatuani omia lapsia, se todellisuus lävähti päin naamaa. Kuitenkin olen tekemisissä vanhempieni kanssa edelleen, mutta en halua omille lapsilleni sitä paskaa mitä lapsena oli. Isäni tämän ymmärtää ja oli aiemminkin se normaali osapuoli, mutta äitini ei ymmärrä ollenkaan. 

Luulin pitkään, mutta psykoterapeuttini kertoi, että näin ei ole. Nyt olen katkaissut välit vanhempiini, enkä anna tavata lapsiani. Myöskin ex-mieheni oli toksinen ja siksi minulla on nyt trauma - tämäkin avautui terapiassa. Kerroin tämän myös lapsille.

Päinvastoin. Mä ajattelin että mun lapsuuteni tunnevammaisessa alkoholistiperheessä oli jotain poikkeuksellisen kamalaa ja traumatisoivaa, kunnes aikuisena ymmärsin  että tämähän on hyvinkin yleistä. Ja että kyllä sellaisestakin lapsuudesta voi selvitä.

Juu ja kun lapsuus oli yhdessä vaiheessa pakko käydä läpi oman oireilun takia niin pikkuhiljaa muistin yhä enemmän ja enemmän, olin varmaan aika tyypilliseen tapaan tavallaan unohtanut, koin että vain minussa on vikaa, ei se nyt niin paha ollut, jne. Mielialalääkkeitä alettiin syöttää 14-vuotiaana ja sairastin myös tietämättäni endometrioosia, sekin lisäsi kaiken traumaattisuutta kun se tietysti vaan kuitattiin mt-ongelmilla. Olin hirveissä kivuissa _usein_ (nykyään leikattu, kaikki ok.) Sitä halusi vaan unohtaa ja juomalla yritinkin saada ahdistuksen pois 16 vuoden ajaksi. Todella, todella surullinen nuoruus oli. Joulun lähestyminen ja muukin stressi nyt taas nostaa vähän pintaan kaikkea. 🙄

Tämä on itseasiassa hyvin tavallista.

Lapsi lähtökohtaisesti ajattelee vanhemmistaan hyvää. Hänen on pakko, hengissä selviäminen on riippuvainen aikuisten, yleensä siis vanhempien, huolenpidosta. Lapsella ei myöskään useinkaan ole niin laajasti vertailukohtia tai ymmärrystä "normaalista", joten omaa tilannettaan ei ymmärrä.

Olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat lapsena nähneet nälkää tai heitä on pätkitty korville, mutta jotka kuvaavat, että lapsuus oli ihan hyvä. Useimmiten näissä tilanteissa lapsuudessa on ollut hyvääkin. Mieli suojaa itseään takertumalla siihen hyvään.

Vaille jääminen kuitenkin jättää jälkensä, joten ennemmin tai myöhemmin asiat nousevat pintaan. Yleensä tästä seuraa kriisi, kun koko lapsuus ikään kuin muuttuu. Mutta totuudellisesti lapsuutensa tarkastelu on jo askel parempaan. Vasta sitten pääse korjaamaan niitä haavoja, mitä kantaa mukanaan.

Terveisin terapeutti

Vierailija kirjoitti:

Tämä on itseasiassa hyvin tavallista.

Lapsi lähtökohtaisesti ajattelee vanhemmistaan hyvää. Hänen on pakko, hengissä selviäminen on riippuvainen aikuisten, yleensä siis vanhempien, huolenpidosta. Lapsella ei myöskään useinkaan ole niin laajasti vertailukohtia tai ymmärrystä "normaalista", joten omaa tilannettaan ei ymmärrä.

Olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat lapsena nähneet nälkää tai heitä on pätkitty korville, mutta jotka kuvaavat, että lapsuus oli ihan hyvä. Useimmiten näissä tilanteissa lapsuudessa on ollut hyvääkin. Mieli suojaa itseään takertumalla siihen hyvään.

Vaille jääminen kuitenkin jättää jälkensä, joten ennemmin tai myöhemmin asiat nousevat pintaan. Yleensä tästä seuraa kriisi, kun koko lapsuus ikään kuin muuttuu. Mutta totuudellisesti lapsuutensa tarkastelu on jo askel parempaan. Vasta sitten pääse korjaamaan niitä haavoja, mitä kantaa mukanaan.

Terveisin terapeutti

Että ihan terapeutti! Minkä sortin?

Varmaan on suhteellisen yleistä, että vasta aikuisena ymmärtää joidenkin asioiden olleen pielessä jos perhe oli kuitenkin edes jollain tavalla osittain ok tai vaihtoehtoisesti ei ollut normaalia vertailukohtaa.

Minunkin lapsuuteni oli osittain ns. normaalia ja joiltakin osin välillä jopa hyvää mutta siinä oli myös mm. fyysistä väkivaltaa (ei pelkästään "kevyttä") ja en esimerkiksi saanut olla ala-asteen alussa kavereiden kanssa koulun jälkeen vaan piti olla yksin kotona (aivan pimeää mutta en tajunnut sitä silloin ja olin sitten vain yksinäinen lapsi). Oli myös muuta epätervettä menoa mutta olen päättänyt jättää nämä muistelematta.

Menneisyyttä ei voi muuttaa, vanhempani eivät ymmärtäisi pyytää anteeksi aidosti mitään ja olen tarpeeksi rauhassa näiden suhteen. En varsinaisesti unohda tai anna anteeksi, annan vain olla ja keskityn elämään nyt kuten parhaaksi näen.

Kyllä koska ei ollut mitään vertailupohjaa. Mieheni perheessä oli toisenlaista ja hän oli mun ensimmäinen ihmissuhde jossa pystyin avautua. Sitä ennen luulin että vika oli vain minussa että olin vääränlainen.

Mä olen syntynyt -89 ja meillä oli ihan tavallinen perhe ja lapsuus, mutta käytettiin ruumillista kuritusta eli nahkavyöllä kuritettiin vielä joskus 12-vuotiaana. Luulin pitkään, että muillakin, kun eihän tuollaisesta oikein kaverien kanssa puhuttu. Mutta nyttemmin olen tajunnut, että oli tosi harvinaista enää tuolloin, että olisi kuritettu.

Olen ihan hitosti kuullut vertaistuen kautta näitä "oli ihan hyvä lapsuus". Sitten kun kuulee yksityiskohtia että millaista oli ja nykyään aikuisena kaikki sisaruksetkin jotenkin vakavasti oireilevia niin... Mutta niin se mieli sen kääntää, ihan hyvä lapsuus oli

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -89 ja meillä oli ihan tavallinen perhe ja lapsuus, mutta käytettiin ruumillista kuritusta eli nahkavyöllä kuritettiin vielä joskus 12-vuotiaana. Luulin pitkään, että muillakin, kun eihän tuollaisesta oikein kaverien kanssa puhuttu. Mutta nyttemmin olen tajunnut, että oli tosi harvinaista enää tuolloin, että olisi kuritettu.

Harvinaista, mutta ei täysin tavatonta kuitenkaan.

Minä. Ja ajattelen vieläkin niin, olen jopa enemmän sitä mieltä että oli hyvä ja parempi lapsuus kuin monella tutulla. Vaikka oli duunarifaija ja äiti kotona alkuun ja aika vaatimatonta ja jopa köyhää elämää. Faija dokaili paljon viikonloppuisin ja välillä viikollakin mutta ei ollut väkivaltainen. Kuitenkin monen vanhan kaverin kotona olikin vielä köyhempää. Niillä jotka elivät kotiseudulla, jäivät sinne elelemään maatiloillaan ja kuihtuvissa kylissään. Meistä kaikista viidestä sisaruksesta tuli ihan "kunnon ihmisiä", pari duunaria, pari yrittäjää ja yksi jopa arkkitehti.

Koulukavereista ja ns. hyvistä perheistäkin on joku sekaantunut huumeisiin tai alkoon ja moni jopa edesmennyt, tosin olen käynyt kuutta eri koulua eri paikkakunnilla eli koulukavereita riitti. Faija muutti herkästi parempien töiden perässä. Oli sekin mielenkiintoista kun tutustuttiin uusiin ystäviin ja paikkakuntiin. Ei pelottanut muutto tai ihan uusi paikkakunta ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -89 ja meillä oli ihan tavallinen perhe ja lapsuus, mutta käytettiin ruumillista kuritusta eli nahkavyöllä kuritettiin vielä joskus 12-vuotiaana. Luulin pitkään, että muillakin, kun eihän tuollaisesta oikein kaverien kanssa puhuttu. Mutta nyttemmin olen tajunnut, että oli tosi harvinaista enää tuolloin, että olisi kuritettu.

Jos kurittaminen oli fyysistä mutta kuitenkin kohtuullista, voiko silti kokea, että oli "ihan hyvä lapsuus"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -89 ja meillä oli ihan tavallinen perhe ja lapsuus, mutta käytettiin ruumillista kuritusta eli nahkavyöllä kuritettiin vielä joskus 12-vuotiaana. Luulin pitkään, että muillakin, kun eihän tuollaisesta oikein kaverien kanssa puhuttu. Mutta nyttemmin olen tajunnut, että oli tosi harvinaista enää tuolloin, että olisi kuritettu.

Jos kurittaminen oli fyysistä mutta kuitenkin kohtuullista, voiko silti kokea, että oli "ihan hyvä lapsuus"?

Kohtuullista, jos käytettiin vyötä? Enpä tiedä...

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -89 ja meillä oli ihan tavallinen perhe ja lapsuus, mutta käytettiin ruumillista kuritusta eli nahkavyöllä kuritettiin vielä joskus 12-vuotiaana. Luulin pitkään, että muillakin, kun eihän tuollaisesta oikein kaverien kanssa puhuttu. Mutta nyttemmin olen tajunnut, että oli tosi harvinaista enää tuolloin, että olisi kuritettu.

Oliko sun vanhemmat iäkkäitä? Harvemmin suuria ikäluokkia nuoremmat enää kuritti lapsiaan. 

Jos on ihan hyvin selvinnyt elämässään, niin kyllä voi ongelmia saada, kun alkaa märehtimään vaikka lapsuuttaan, monilla vanhemmilla oli vaikeaa, kun rahaa ei silloin jaettu kelasta. Kannattaa elää nykypäivässä ja tehdä siitä paras mahdollinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen syntynyt -89 ja meillä oli ihan tavallinen perhe ja lapsuus, mutta käytettiin ruumillista kuritusta eli nahkavyöllä kuritettiin vielä joskus 12-vuotiaana. Luulin pitkään, että muillakin, kun eihän tuollaisesta oikein kaverien kanssa puhuttu. Mutta nyttemmin olen tajunnut, että oli tosi harvinaista enää tuolloin, että olisi kuritettu.

Oliko sun vanhemmat iäkkäitä? Harvemmin suuria ikäluokkia nuoremmat enää kuritti lapsiaan. 

Ai joku olikin vielä vastannut ketjuun! Joo oli aika vanhat, isä oli n. 50 ja äiti n. 40 kun synnyin.