Onko perheesi sinun ja puolisosi yhteinen juttu vai työnnätkö puolisosi syrjään?

Mä yritän vetää puolisoa perheen yhteyteen siinä onnistumatta. Mies käyttäytyy kuin poikamies vaikka olen koettanut lukemattomia kertoja nätisti ja vähemmän nätisti sanoa. Että jos vaikkapa käy kaupassa miettisi mitä kotona tarvitaan eikä vaan ajattelisi itseään ja ostaisi pakettia makkaraa ja maitopurkkia.

Mä yritän vetää puolisoa perheen yhteyteen siinä onnistumatta. Mies käyttäytyy kuin poikamies vaikka olen koettanut lukemattomia kertoja nätisti ja vähemmän nätisti sanoa. Että jos vaikkapa käy kaupassa miettisi mitä kotona tarvitaan eikä vaan ajattelisi itseään ja ostaisi pakettia makkaraa ja maitopurkkia.

Vauvan syntymästä lähtien olen yrittänyt miehelle antaa sitä vastuuta, vaipanvaihdosta syöttämiseen ja nukuttamiseen. Mutta onpas vaan kumma ettei ole kovinkaan halunnut sitä vastuuta ottaa vastaan, "ei jaksa kun käy töissä".

olen ikävästi törmännyt aika paljon näihin kuvioihin että, äiti omii koko perheen itselleen, ei luota lasten isän pärjäävän lasten kanssa, ei usko isän pystyvän hoitamaan lasten asioita, vaikkapa hammaslääkärin ajanvarauksia, käyttämään lasta lääkärissä. Aika usein lasten vanhempain iltaan menee äiti vaikka sinne voisi mennä isäkin.

Mutta totta on sekin että, toinen puoliso hoitaa työssä käynnin ja vyöryttää perheen vastuun toiselle osapuolelle. Ap.

Lapsia kolme ja yhdessä pyöritetään arkea, mies käy töissä mutta osallistuu vapaa-ajalla kotitöihin, lasten harrastuksiin ja lasten kanssa olemiseen. Olen pian palaamassa töihin minäkin, jolloin kuvio muuttuu nykyisestä vastuujaosta 50-50. Toki nyt kun olen kotona niin se olen minä joka teen esim suurimman osan kotitöistä, muttei mieskään mikään untamo ole vaan vaihtaa vaipat tai imuroi lattiat siinä missä minäkin.



Minusta näin on just ihanaa, tiedän että lapset ja minä ollaan miehelle tärkeitä, ei omat kaverit ja harrastukset vie meidän paikkaa...

pääsisi hammaslääkäriin asti. Niille ei koskaan annettaisi d-vitamiinia, vaippoja muistettaisiin vaihtaa kerran päivässä, ne saisivat ruuaksi reunoja miehen pizzasta silloin kun miehellä itsellään on nälkä, ne nukkuisivat vain ja ainoastaan silloin kun mies itsekin haluaa nukkua jne.

Mun mieheni kyllä tekee lapsenhoitohommia mukisematta kun sitä suoraan käsketään ja kerrotaan hyvin tarkkaan miten se pitää tehdä, mutta mua on kyllä aivan turha syyllistää siitä että muka TAHALLANI olisi tähän tilanteeseen hankkiutunut. Kuka hullu omii itselleen tahallaan tylsää arkirutiinia jonka tekemisestä ei nauti kukaan? Mä ainakin nauttisin siitä kovasti jos myös mies auttaisi muistamaan että lapset pitää viedä hammaslääkäriin.

olen ikävästi törmännyt aika paljon näihin kuvioihin että, äiti omii koko perheen itselleen, ei luota lasten isän pärjäävän lasten kanssa, ei usko isän pystyvän hoitamaan lasten asioita, vaikkapa hammaslääkärin ajanvarauksia

Meillä on tavallaan vastuualueet, mutta kumpikin tekee kaikkea, jos sovitaan.



Mies oli kotona 3 kk kesällä (vanhempainvapaata ja hoitovapaata), käyttää lääkärissä jne.

kun heti synnäriltä kotiutumista seuraavana päivänä, miehen palattua töistä, lykkäsin vauvan isälleen ja painuin yksin kauppaan. Ei mies kehdannut soitella perään ja hyvin pärjäsivät sen tunnin, minkä olin pois. Siitä lähtien tein saman joka päivä, jätin miehen kahden vauvan kanssa kauppareissun, kirjastossa käymisen, kävelylenkin tmv. ajaksi, eikä ole koskaan tarvinnut näillä palstoilla vinkua, ettei mies osallistu...

Vaikka käynkin töissä niin yritän iltaisin olla paljon lasten kanssa ja osallistua kotitöihin.

Meillä on tavallaan vastuualueet, mutta kumpikin tekee kaikkea, jos sovitaan..

Minä varailen hammaslääkärit ja neuvolat sekä juoksen vanhempainillat ja ilmoitan lapset harrastuksiin, koska homma luonnistuu minulta paremmin.

Mies hoitaa perheen talouden ja paljon kotiin liittyviä käytännön asioita. Vie ja hakee lapsia, eikä ole pienintäkään epäilystä jättää lapsia vaikka viikoksi isän kanssa - paremmin varmaan silloin syövät kuin yksin minun kanssani.

Meillä on vuosien varrella syntynyt tietynlainen sanaton työnjako, mutta yksikkö olemme.