Sama työmatka täysin tuntemattomien kanssa, alatko jossain kohtaa moikkailla tai muuten juttusille?

Minä ainakin rupean juttelemaan ihmisten kanssa, joita näen säännöllisesti, vaikka olisivatkin entuudestaan tuntemattomia. Kun asuin kävelymatkan päässä töistä, tervehdin ihmisiä, joita näin aamuisin samaan aikaan kävelemässä töihin. 

Ei kiinnosta muiden tekemiset ja menemiset. 

Hauskempaa niin, ettei tunneta vastedeskään, molemmilla sama kohtalo lähteä töihin aamulla julkisilla.

Ei haittaa tehdä aloite. Jos saa vastaukseksi tonnin seteli -ilmeen niin jättää vain seuraavan kerran moikkaamatta kyseistä henkilöä. Jos saa vastaukseksi moikkauksen, niin tulee kaikille parempi mieli.

Kyllä me (kimppakyytiporukka) alettiin vilkuttaa ohittaessa sille autolle, jonka perässä köröteltiin hyvin rauhalliseen tahtiin joka ikinen aamu töihin mennessä. Nyt kuljen pyörällä töihin ja en kyllä moikkaile ketään, vaikka tietyt tyypit on kyllä aika usein samaan aikaan liikkeellä. Bussissa tosin varmaan näkee vielä enemmän niitä samoja tyyppejä, ainakin jos niitä vuoroja ei ihan muutaman minuutin välein mene, mutta sellaisesta ei ole niinkään kokemusta. Harvoin edes työpaikan hississä juttelen kenellekään, vaikka 8. kerrokseen ajellessa ehtisi kyllä... 

Koiran kautta on tullut tutustuttua jollain tapaa niihin, jotka ulkoiluttaa koiraansa samaan aikaan. Tosin en tiedä tunnistaisinko montaakaan niistä ilman koiraansa ja muissa vaatteissa kuin tuulipuvussa 😁

Työmatkatuttuja ei ole kun menen omalla autolla. Hahmotan kuitenkin tilanteen, sillä käyn uimahallissa usein arki-iltoina aina samaan kellonaikaan ja aina samat naamat tulee vastaan. En ole ottanut tavaksi tervehtiä heitä eivätkä hekään minua. 

Minulla oli joskus aikoinaan ns. työmatkakaveri. Hän meni aamulla idästä länteen, minä lännestä itään. Törmättiin joskus toisiimme meno- ja paluumatkoilla, vaikka kuljettiin milloin metrolla, milloin polkupyörällä, milloin jalan. Aloin morjestelemaan kaveria kun kerran nähtiin yllättävässä paikassa ja naama oli tuttu.

Muuten en tiedä tyypistä mitään: sanaakaan ei ikinä vaihdettu. Sittemmin muutin toiseen kaupunginosaan eikä ole sen koommin tavattu. Tokkopa muistaisin naamaansakaan enää vuosien jälkeen.

Yks moikkaus ja saat kuunnella sen ihmisen vuodatuksia sitten työmatkat eläkkeelle asti.

kannattaa miettiä

Voisin alkaakin. Nuorena opiskelijana matkalla opiskelupaikkakunnalle, aika usein kulki nainen, jonka tiesin yhteisen tutun kautta. Muutamien viikkojen jälkeen aloimme kulkea reissun yhdessä. Hauskaksi asian teki, että tutustuin hänen luokkakaveriinsa hänen kauttaan ja hänenkin kanssaan tuli sitten muutama matka istuttua.

Tässä ketjussa kulminoituu suomalaisuus täydellisesti. Näen silmissäni ne meemikuvat, missä suomalaiset seisovat räntäsateessa bussipysäkillä monen metrin päässä toisistaan sen sijaan, että jakaisivat katoksen ja olisivat näin lähempänä toisiaan. 

Kävin salilla samaan aikaan yhden naisen kanssa ja alettiin moikkailla siinä sitten kun aamuisin aina oltiin salilla samaan aikaan. Se oli sellaista tervehtimistä mutta sitten se nainen alkoi juttelee minulle. Se pyysi myös kahville ja alettiin tapailemaan mutta siinä meni vuosi kun alettiin tapailee siitä ku oltiin nähty salilla ekan kerran. En minä kuvitellut että niin nätti nainen haluaisi mitään mun kanssa joten en mitään yrittänyt iskeä sitä vaan moikkasin sille aina aluksi. Se oli ihan naisen aloite että alettiin tapailla ja minä vaan mietin onko se tosissaan.