Aikuisena syömishäiriöön sairastuminen

Olen nelissäkymmenissä ja sairastanut anoreksiaa 13-vuotiaasta, välillä on parempia kausia, välillä huonompia. Ei se tauti ole koskaan mihinkään mennyt (mikä nyt on syömishäiriöiden kanssa hyvin tyypillistä ja oma perfektionistinen luonne ei yhtään auta asiassa). 

Toki näin aikuisena ja asian/sairauden eri tavalla "hyväksyvänä" on helpompaa pysytellä jotakuinkin järjissään ja auttavasti terveiden kirjoissa, mutta tuskin tuo ruokasuhde tulee koskaan tervehtymään normaaliksi. En usko, että esimerkiksi näin pitkään jatkuneena kehodysmorfiasta on mahdollista päästä eroon, yritän vain aktiivisesti ajatella sitä, etten katso itseäni peilistä ja yritän pukeutua mahdollisimman isoihin vaatteisiin, jolloin on helpompi yrittää olla ajattelematta asiaa koko aikaa. 

Niin mulla on diagnoosina määrittämätön syömishäiriö, teinistä asti ollut ongelmia, ja oikeastaan myös jo lapsena tietynlaisia haasteita.

Mun mielestä se sairaus ei koskaan täysin katoa, saattaa sitten pahentua jossain kohti.

Jos ne vanhat tutut keinot saada sairautta hillittyä ei toimi, niin kertoisin ekana esim puolisolle, että nyt menee syömisen kanssa huonosti. Syömishäiriö nimenomaan kukkii salaisuutena ja siitä saa niskalenkin ainoastaan tuomalla sen esille.

Valitettavasti julkiselta puolelta et saa apua ennen kuin paino lähtee laskuun, ellet sitten esim mene yksityiselle ravitsemusterapeutille tai omakustanteisesti johonkin psykologille tai terapeutille tms.

Tiiän ettei tämä mitään vaikuta sanoa, jos syömishäiriö on jo pinnassa, mutta tarvitsisit energiaa niiden vastoinkäymisten läpikäymiseen, ja siksi tuo oksentelu ja alhainen verensokeri tulee viemään vaan tilannetta huonompaan, kun energiat vähenee entisestään ja kiukuttaa ja ei jaksa enää tehdä niitä oikeasti hyviä coping-juttuja kuten nähdä kavereita tai harrastaa yms.

Joo, siis jos ihan rehellinen itselleni olen, niin enhän minäkään täysin oireeton/kehonkuvaani hyväksynyt ole ollut tuota 15 vuotta, jonka aloituksessa mainitsin. Mutta aikoihin ei ole ollut sellaista oloa, että homma lähtisi sillä lailla lapasesta, ettenkö itse olisi ohjaksissa. Tai en tiedä, olen itselleni vakuutellut että tyytymättömyyteni kehooni ja ajoittaiset rajutkin ruokavaliorajaukset ovat olleet sellaista jokanaisen tyytymättömyyttä, kun aina on 5 kg ylimääräistä.

Toisaalta lohduttavaa tietää, että on muitakin aikuisia, jotka kamppailevat asian kanssa. Koska en ole sitten teini-ikäni tuntenut ketään syömisen kanssa kamppailevaa (ja silloin koko ystäväpiirini koostui tällaisista, kun vietettiin pitkiä aikoja osastolla yhdessä), olen jotenkin kuvitellut ettei enää aikuisena ihmiset juurikaan sairasta syömishäiriötä. Ehkä sitten tätä samaa häpeää tuntee muutkin aikuiset.

Vierailija kirjoitti:

Niin mulla on diagnoosina määrittämätön syömishäiriö, teinistä asti ollut ongelmia, ja oikeastaan myös jo lapsena tietynlaisia haasteita.

Mun mielestä se sairaus ei koskaan täysin katoa, saattaa sitten pahentua jossain kohti.

Jos ne vanhat tutut keinot saada sairautta hillittyä ei toimi, niin kertoisin ekana esim puolisolle, että nyt menee syömisen kanssa huonosti. Syömishäiriö nimenomaan kukkii salaisuutena ja siitä saa niskalenkin ainoastaan tuomalla sen esille.

Valitettavasti julkiselta puolelta et saa apua ennen kuin paino lähtee laskuun, ellet sitten esim mene yksityiselle ravitsemusterapeutille tai omakustanteisesti johonkin psykologille tai terapeutille tms.

Tiiän ettei tämä mitään vaikuta sanoa, jos syömishäiriö on jo pinnassa, mutta tarvitsisit energiaa niiden vastoinkäymisten läpikäymiseen, ja siksi tuo oksentelu ja alhainen verensokeri tulee viemään vaan tilannetta huonompaan, kun energiat vähenee e

Kiitos viestistäsi. Tiedän, että pitäisi varmasti kertoa, mutta häpeän vuoksi kynnys on todella korkea. Mutta se on ihan totta, että oireilu vie energiaa, joka pahentaa mielialaoireita ja mielialaoireet taas syömisoireita. Tuntuu niin surkealta löytää itsensä taas tästä tilanteesta.