Kuinka yleistä "hullu" rakastuminen oikeasti on?

Mulle on käynyt noin kahdesti. Molemmat kerrat on johtaneet myrskyisiin, tempoileviin, ja huonoihin suhteisiin, ja lopulta traagiseen ja dramaattiseen eroon. 

Kävin jossain vaiheessa terapeutillakin juttelemassa, ja hän sanoi, että aika usein tällainen palava rakastuminen syntyy trauman seurauksena. Alitajunnassa on joku lapsuudessa muodostunut erikoinen kuvio, joka huutaa toteuttamista, ja sitten kun siihen sopiva ihminen löytyy, tuntuu että tässä se on, minun sielunkumppanini, se jota olen aina odottanut. Kuvaavaa on, että mäkin molemmilla kerroilla tunsin, että "ihan kuin olisin tuntenut hänet aina". Joo, tavallaan olinkin, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä romanttisten menneiden elämien kuvitelmien kanssa, vaan tosiaan mies sopi päässäni olevaan traumaperäiseen kuvioon kuin avain lukkoon. Ja paskaa jälkeä tuli.

On todellakin olemassa, ei ensirakkautta esimerkiks turhaan sanota ensirakkaudeks, koska se kolahtaa ja lujaa jollain ihmisillä. Toiset sitä ei koe ollenkaan. 

Tai esim just nää kaksoisliekki tarinat ynnämuut, nehän perustuu sille, että nää vastaparit tavallaan etsii toisiaan täällä maan päällä ja joku vetää niitä aina toisiinsa kiinni, mutta ei ne välttämättä toisiaan löydä aina? kai?

Mutta tosiaan, kyllä niitä on. Me ei voida lähtee tuomitsemaan tai sanomaan, että ei ole, pelkästään sen perusteella jos itse ei ole kokenut sitä. Se ei vaan satu jokaisen kohdalle. 

Ja ei siitä kannata olla allapäin jos sitä ei ole vielä tapahtunut, eihän sitä koskaan tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan.

Nuorena kaikki tunteet on niin suurta.

Kerran on tapahtunut. Hän oli ensirakkauteni ja toistaiseksi myös viimeinen. Kirjaimellisesti sekosin heti kun tapasin hänet ja suhteen loppuminen sai minut sekoamaan vielä enemmän. Meni monta vuotta että fiilikset tasaantuivat ja pystyin sanomaan olevani lopullisesti yli hänestä. Joskus olen miettinyt miten siistiä olisi kokea tuo sellaisen ihmisen kanssa, joka kokee yhtä voimakkaasti minusta. On kuitenkin vaikea kuvitella, että kukaan voisi koskaan seota minusta tuolla tavalla, enkä usko itsekään kokevani samaa enää koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena kaikki tunteet on niin suurta.

Tai ehkä se on enemmän kokemattomana kuin nuorena :) Itse olen kokematon nelikymppinen, ja tunne-elämäni on aika lailla samanlainen kuin nuorena. Ihastukset yms. tosin yksipuolisia.

Ystäväni, menee niin helppoon ja miehet höynäyttävät, luulee että rakkautta kumminkin puolin vaikka ei ole. Sitten itkee vuoden miehen perään ja tämä jo yli kuusikymppinen.

Vierailija kirjoitti:

Mulle on käynyt noin kahdesti. Molemmat kerrat on johtaneet myrskyisiin, tempoileviin, ja huonoihin suhteisiin, ja lopulta traagiseen ja dramaattiseen eroon. 

Kävin jossain vaiheessa terapeutillakin juttelemassa, ja hän sanoi, että aika usein tällainen palava rakastuminen syntyy trauman seurauksena. Alitajunnassa on joku lapsuudessa muodostunut erikoinen kuvio, joka huutaa toteuttamista, ja sitten kun siihen sopiva ihminen löytyy, tuntuu että tässä se on, minun sielunkumppanini, se jota olen aina odottanut. Kuvaavaa on, että mäkin molemmilla kerroilla tunsin, että "ihan kuin olisin tuntenut hänet aina". Joo, tavallaan olinkin, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä romanttisten menneiden elämien kuvitelmien kanssa, vaan tosiaan mies sopi päässäni olevaan traumaperäiseen kuvioon kuin avain lukkoon. Ja paskaa jälkeä tuli.

Mielenkiintoinen näkökulma. Meinasin myös mainita aloituksessani, että jostain syystä eniten tällaisia "rakkaudesta sekoamisia" olen sivusta nähnyt sellaisilla, joilla mukana on esimerkiksi mt-ongelmia ja päihteitä. En siis vihjaa että sinulla olisi näin, mutta noidenkin kohdalla menee varmaankin useimmiten noin kuten kuvailet, että rakastuminen sujahtaa johonkin jo valmiiksi olemassaolevaan kuvioon.

Ei se kyllä välttämättä sovi ihan kaikkiin, koska tiedän myös ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä eläneet hyvin tasaista elämää ja sitten vasta "seonneet".

Mutta mitä sitten, jos kumpikin "sekoaa" yhtä lailla? Onko se "trauma bonding" tai jotain?

Toivottavasti sinulla menee nykyään vähemmän myrskyisästi!

Vierailija kirjoitti:

Nuorena kaikki tunteet on niin suurta.

Kuten kaija koo laulaa ei tulisi rakentaa murheilleen kuin teini huonetta.

Ap, yhenlainen huume tuokin on

Vierailija kirjoitti:

Kerran on tapahtunut. Hän oli ensirakkauteni ja toistaiseksi myös viimeinen. Kirjaimellisesti sekosin heti kun tapasin hänet ja suhteen loppuminen sai minut sekoamaan vielä enemmän. Meni monta vuotta että fiilikset tasaantuivat ja pystyin sanomaan olevani lopullisesti yli hänestä. Joskus olen miettinyt miten siistiä olisi kokea tuo sellaisen ihmisen kanssa, joka kokee yhtä voimakkaasti minusta. On kuitenkin vaikea kuvitella, että kukaan voisi koskaan seota minusta tuolla tavalla, enkä usko itsekään kokevani samaa enää koskaan.

Olisi kiva kuulla tästä lisää, jos viitsit kertoa. Rakastuiko hänkin kuitenkin sinuun? Mistä tiedät, ettei hän "seonnut" yhtä lailla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerran on tapahtunut. Hän oli ensirakkauteni ja toistaiseksi myös viimeinen. Kirjaimellisesti sekosin heti kun tapasin hänet ja suhteen loppuminen sai minut sekoamaan vielä enemmän. Meni monta vuotta että fiilikset tasaantuivat ja pystyin sanomaan olevani lopullisesti yli hänestä. Joskus olen miettinyt miten siistiä olisi kokea tuo sellaisen ihmisen kanssa, joka kokee yhtä voimakkaasti minusta. On kuitenkin vaikea kuvitella, että kukaan voisi koskaan seota minusta tuolla tavalla, enkä usko itsekään kokevani samaa enää koskaan.

Olisi kiva kuulla tästä lisää, jos viitsit kertoa. Rakastuiko hänkin kuitenkin sinuun? Mistä tiedät, ettei hän "seonnut" yhtä lailla?

Ei rakastunut. Tiedän siitä että hän jätti minut ja jatkoi minun jälkeeni nopeasti seuraavaan.

Tuohan perustuu aika lailla siihen että rakkaus on ollut molemmin puoleista eli ap jos se sun ihastus ois suhunkin ihastunut ja sitten rakastunut niin kai se olisi alkanut roihuta enemmän.

Olen ollut kerran, noin 25-vuotiaana todella hullun rakastunut. Kesti sen vuoden verran, kunnes meni plörinäksi. 

Nykyisen mieheni kanssa tiesin kyllä heti, että pidän hänestä kovasti ja aavistelin rakastuvani häneen ajan kanssa. Rakastuinkin, mutta hitaasti ja varmasti, enkä ollut niin emotionaalinen asian suhteen. Tämä jälkimmäinen on mielestäni ollut paljon ihanampi kokemus. On saanut rauhassa tutustua ja pohtia asioita ja elämää. Mihinkään ei ollut kummallakaan kiire ja elämät sai sovitettua yhteen pikkuhiljaa.

N35

Vierailija kirjoitti:

Tuohan perustuu aika lailla siihen että rakkaus on ollut molemmin puoleista eli ap jos se sun ihastus ois suhunkin ihastunut ja sitten rakastunut niin kai se olisi alkanut roihuta enemmän.

 

Tuo on varmasti totta, mutta miksi kaikki molemminpuoliset rakastumiset eivät ole tuollaisia intensiteetiltään?

Itse rakastuin ensimmäistä kertaa ollessani 48-vuotias. Olin ollut toki parisuhteissa, elettyä elämää oli takana. En oikeastaan edes uskonut rakastuvani, kun kukaan ei oikein koskaan tuntunut miltään, kunnes sitten kohtasin mieheni ja alkoi tuntua. Omaksi onnekseni se oli myös molemminpuolista. Olemme toistemme elämän rakkaudet. Onhan tämä niin suuri onni että en olisi uskaltanut omalle kohdalleni edes toivoa. 

Vierailija kirjoitti:

Itse rakastuin ensimmäistä kertaa ollessani 48-vuotias. Olin ollut toki parisuhteissa, elettyä elämää oli takana. En oikeastaan edes uskonut rakastuvani, kun kukaan ei oikein koskaan tuntunut miltään, kunnes sitten kohtasin mieheni ja alkoi tuntua. Omaksi onnekseni se oli myös molemminpuolista. Olemme toistemme elämän rakkaudet. Onhan tämä niin suuri onni että en olisi uskaltanut omalle kohdalleni edes toivoa. 

Ihanaa. Itse olen kyllä rakastunut, mutta suhde ei ollut tasapainoinen molempien päihdeongelmien takia. Nyt raitistunut ja odotan jos edes eläkepäiviksi saisin sielunkumppanin.

Menin kerran todella sekaisin ns.rakkaudesta olin ollut 7 vuotta todella kauheassa suhteessa. Enkä edes tajunnut kuinka masentunut olin mikään ei tuntunut miltään olin täysin autopilotilla kunnes tapasin tämän miehen. Elämääni palasi värit ja tajusin kuinka huonosti oikeasti voin. Ei sekään toiminut vaan oli enemmänkin oman pääni hätähuuto jostain syvältä ennen kuin kävelen rekan alle. Vaikkei ollutkaan elämäni rakkaus se kumminkin pelasti elämäni.

Olen kokenut nuoruudessa. En vieläkään tiedä oliko se jotain traumabondingia tai samanlaisia metaohjelmia vai jotain suurta ja ihmeellistä. Mutta se tuttuuden tunne tuli välittömästi kun tavattiin ja samalla tuli myös epäilykset. Ihan kuin olisin tunnistanut vanhan rakkaan, mutta tiennyt ettei meistä tässä elämässä tule mitään. Järkeni on aina ollut se, joka epäilee ja toisaalta selittelee. Sydämelläni on aina ollut omat kuvionsa ja siellä hän kulkee mukana vieläkin. Aikaa on kulunut jo sanotaan vuosikymmeniä eikä tietenkään enää ole rakastumista mukana, mutta ei se taika ole kadonnut mihinkään, kun joskus nähdään. 

Olin seurustellut lyhyitä aikoja, muutamia kuukausia, ja sitten tapasin sen joka tuntui heti oikealta. Muutettiin ihan heti yhteen, kihloihin mentiin 2 kk kuluttua tapaamisesta ja selvää oli että tässä tää nyt on. Ekan kerran tulin raskaaksi alle vuoden kuluttua tapaamisesta. 

Tottakai meilläkin on kriisimme ollut, mutta huonoinakin aikoina se rakkaus vaan on ollut mukana niin että mieluummin on käyty terapiassa, kuin lähdetty eri teille. Nyt yli 30 vuotta yhdessä, lapset asuu omillaan ja meillä on taas "nuoruuden huumaa" kun ollaan kaksin ja vapaita tekemään mitä vaan 😊

Olen kokenut. Olen helposti ihastunut ja rakastunutkin aiemmin, mutta tämä kerta oli erilainen. Tavattiin sattumalta ja saman tien kipinät lenteli, juttu luisti. Siitä asti ollaan oltu yhdessä ja pitkään naimisissa. Toki ajan myötä tunteet on tasoittuneet rauhallisemmaksi rakkaudeksi.

Ja siis olihan se aivan mahtavaa. Kun kemiat kohtaa, tutustuu ja tajuaa että täähän on ihan mahtava tyyppi ja rakastuu toden teolla. Ei aiemmat suhteet tuntuneet samalta, edes se ensirakkaus, joka oli naiiviudessaan toki intensiivistä, mutta mätsinä epäsopiva. 

 

Ollaan monesti puhuttu kuinka onnekkaita ollaan oltu, kun kohdattiin.