Surullinen äiti

Pariterapiassa olemme käyneet, ongelmana se että niiden käyntien jälkeen olen saanut pelätä, enkä ole pystynyt puhumaan itse siellä oikeastaan mitään. Lähinnä siitä, mitä vikaa minussa on, on pystytty keskustelemaan.



Lasten nähden/kuullen kaikki toistaiseksi ok. Lapset ovat kasvaneet ja kehittyneet perheessämme ihan hyvin fyysisesti ja varmasti pääosin henkisesti. Ulos päin olemme, kuin kuka tahansa perhe. En usko, että olisin valmis perheterapiaan.

t. nro 2

vielä 4kk sitten. Kaikki muuttui kun erään riidan päätteeksi ilmoitin miehelle, etten enää jaksa. Vika ei ole hänessä, MINÄ en vain enää jaksa tätä paskaa ja ilmapiiriä. Mies oikutteli kaksi päivää ja kun tajusi, etten aio perua eropäätöstäni, alkoi mies madella ja etsiä itseestänkin vikaa.



Nyt käymme pariterapiassa ja mies on oikeasti tajunnut olleensa monessa asiassa kohtuuton ja erittäin kyvytön ottamaan minua tai tunteitani huomioon. Lapset, ainakin vanhempi, ovat kehittyneet mielestäni melko normaalisti. Nuorempi on välillä joutunut todistamaan tosi ikäviäkin riitoja.



Älä alistu ap, tuo ei ole elämää!

kireää ilmapiiriä. Pahinta kai tässä on se, että minusta tuntuu, ettei mies oikeasti enää välitä. Olen puhunut erosta ja hän on ollut pelkästään myöntyväinen -ei edes kaiketi halua olla kunnolla. Helpompi syyttää toista.



Kyllä minäkin hermostun aika ajoin tähän. Terapiaan minulla ei ole varaa tällä hetkellä.

-ap

Siis tarkoitan, että oletko työelämässä vai kotona? Onko työsi/tekemisesi sellaista, mistä tunnet iloa tai koet onnistumisia?



Siis en nyt halua syyllistää sinua todellakaan mutta sellainen joku "oma juttu" voisi auttaa sinua. Siis sellainen, missä koet olevasi hyvä ja tunnet oikeasti iloa siitä, mitä teet.