Sinä lapselle raivoava äiti Espoon Eestinlaakson taloesittelyssä tänään

en siis huuda. En minä sen kummempi kotonakaan ole. Eli vaikka olen säyseä niin ei minulta mitään luurankoja sieltä kotoa löydy :D

Mehän emme voi tietää mitään kyseisestä ihmisestä tai tilanteestakaan muuten kuin ap:n kertoman perusteella. Pienelle lapselle kovaa karjuminen kuulostaa tietystoi aika ikävältä.



Yksi mahdollinen näkökulma joka tapauksessa on se, jonka vitonen jo esitti. Jotkut ihmiset oat sellaisia, etteivät käyttäydy tavallista hillitymmin ihmisten ilmoilla. Ja joillakin ihmisillä se voi olla ihan positiivinen asia.



Itse olin (monestakin, jo tiedostamastani syystä) n. 25 vuotiaaksi asti sellainen, että tempperamenttisesta luonteestani huolimatta ajattelin kovasti sitä mitä muut ajattelevat, enkä osanut ilmaista mitään negatiivisia tunteita kodin seinien ulkopuolella. En esim. osannut puolustaa itseäni, jos joku vieras käyttäytyi ikävästi mua kohtaan. Ja sitten menin kotiin purkamaan sitä ahdistusta.



Tajuttuani asian opettelin ihan tietoisesti olemaan välittämättä muiden mielipiteistä. Aloin ajatella, että sillä ei tosiasiassa ole kovin paljon väliä jos joku vieras ihminen ajattelee minusta sitä tai tätä. Olen oppinut ajattelemaan, ettei sävyisä käytös ole mikään "hyvänä ihmisenä" olemisen edellytys. Kaikilla on joskus negatiivisia tunteita ja se on normaalia.Väliä on sillä, että yritän olla hyvä ja välittävä ihminen läheisiäni kohtaan ja esim. ympäristönsuojeluun liittyvissä eettisissä ratkaisuissa. Tätä tietysti helpottaa se, että asumme isossa kaupungissa joten aika harvoin joudun kohtaamaan uudestaan ihmisiä joita näen "liikenteessä" ollessani.



En siis edeellenkään käyttäydy "huonosti", rähjää viattomille ihmisille tms. Mutta osaan sanoa napakasti takaisin, jos joku etuilee kassajonossa tms. Tämä on (tietysti muun itseterapeunnin ohella) vaikuttanut niin, etten enää koe tarvetta raivota läheisille kotona.



Sen sijaan mieheni on edelleen sellainen, ettei voi koskaan sanoa kenellekään pahasti tai edes vastaan. Jos joku kutsuu jonnekin tai ehdottaa jotain, siihen on pakko suostua vaikka se aiheuttaisi haittaa (sovittujen menojen peruminen tms.) omalle perheelle. Myös työpaikallaan välttelee konflikteja loppuun asti, vaikka se erään hänen työkaverinsa kanssa tarkoittaa aivan ylimaallista joustoa. Ja sitten kun ahdistaa muiden huono kohtelu, hän raivoaa kotona...



Olipas tilitys :) Tuli vaan mieleen tuosta vitosen kirjoituksesta.

kun ap ja monet muutkin tuntuvat kuvittelevan, että kotona meno on _aina_ paljon paljon pahempaa kuin julkisesti, että ei se välttämättä mene niin. Minä saatan huutaa ja komentaa lapsiani hyvinkin äkäisesti vaikkapa kaupassa tai kadulla, mutta en minä kotona mitään sen kummempaa tee, tai sen lujempaa huuda. Ihan samalla tavalla, paikasta riippumatta (jos on aihetta).

äiti on aina iloinen ja hymyileväinen julkisesti. Käyttäytyy rauhallisesti ja selittää ja perustelee kaikki kiellot ja muut toooodella kärsivällisesti, mutta kotona on ihan kamala huutaja...

minä taas huudan joskus kaupungilla lapsilleni jos meno vaikkapa kadulla äityy villiksi, mutta kotona voi olla rennommin.

tästä voidaan päätellä ap-msmmojen kanta:



Julkisella paikalla saa huutaa tai raivota lapselle pienistä asioista, ja on okei nolata lapsi sekä itsensä, mikäli kotona käyttäytyy korkeintaa samalla tavoin, eikä esim. hakkaa remmillä.

näin yhden mamman kaupassa, joka raivos lapsille koko ajan. "miksette ole kiltisti" "joo joo ette saa mitään ku ootte tommosia"

Lapset ei tehny mitään pahaa. toinen itkeskeli kärryissä ku äiti haukkui ja huusi, ja toinen katseli nolona leluja. Oli tosi alistetut lapset. näki silmistä, että olivat pelokkaita ja itkeneet silmät oli myös kummallakin.

On siinä perheessä itketetty.

Ja äiti vaan syyllisti isompaa, että et sitte kattonu pienemmäs perään, kun hän katteli vaatteita. (pienempi , joka oli ehkä 5v, oli asikaisemmin leluhyllyillä muutaman metrin päässä äidistään ja isomman kanssa, joutui sitte istumaan kärryihin jostain syystä)

Isompi (ehkä 7-8v) yritti sanoa jotain vastalausetta tai sovinnon elettä, niin äiti ei ees kuunnellu, vaan pospotti päälle "joo joo, mitä taas" "kyllä te ootte ärsyttäviä..." ja sitä jatkui.. oli NOLOA! ja kauheaa lasten kannalta.

Näin aj kuulin koko tilanteen, oli ihan epäoikeutettua äidiltä... juu ja en puuttunut, ku mua pelotti se matami. Toivottavasti matamin oma äiti puuttui, ku oli mukana.

Kylläpä peloissasi taisit kuitenkin uskaltaa seurata perhettä koko kauppareissun, kun oikein näit tarkasti lasten itkettyneet silmät ja kuulit sana sanasta jatkuvan ja jatkuvan pospotuksen...:D

Luulen, että siellä kotona suljettujen ovien takana ei tapahdu yhtään mitään, koska äiti "uskaltaa" tai "Osaa" raivota vaikka julkisellakin paikalla.

Sen sijaan tiedän ja tunnen lempeitä, kärsivällisiä, lämpimiä äitejä, jotka kotoan vetää ihan täysin selkään kakaroitaan, pinna palaa ihan totaalisesti sitten kotona. Julkisilla paikoilla jaksetaan olla kärsivällisiä, kotona karkaa mopo käsistä ja tenava saa selkäänsä.

Olen lukenut tältä palstalta ennenkin näitä "tarkkasilmäisiä analyysejä" siitä, että jos äiti mesoaa julkisella paikalla, se pistää kotona pennut lihoiksi suunnilleen, kun ovet sulkeutuvat.

Ei se aina niin mene. Päinvastoin. Mä ainakin motkotan lapsilleni joskus ihan julkisesti. Tosin koitan myös aina perustella, että nyt äiti ei enää jaksa, väistä nyt tai auta nyt tai jotain. Joskus siis tosi väsyneenä. MUTTA: todennäköisesti kun päästään kotiovesta sisään koko porukka huokaisee syvään ja viimeistään kun ruoka on lusikoitu naamaan, sylitellään ja hassutellaan. Eli ei se julkinen käytös todellakaan ennusta kotikäytöstä.

Ja aivan takuulla kaikkein pahimmat, häiriintyneet ihmiset, tekevät juurikin kaikkensa näyttääkseen ulospäin hyvältä. Eli heillä on paineita esittää kelpo vanhempaa. Mä taas en vaivaudu, koska tiedän olevani ihan kelpo vaikken aina mairea olisikaan.

Lapselle raivoaminen on aina väärin -kotona tai julkisilla paikoilla. Eli ymmärrän sua ap, jos olet järkyttynyt.



Lapsille pitäisi puhua niinkuni muillekin ihmisille. Ette te varmaan työkaveriellekaan huuda ja raivoa?

Itse satuin kesällä uimarannan parkkiksella kuulemaan kun äiti huusi kouluikäiselle pojalle. Oli perhe, jossa lapsia pikkubussillinen ja lapset istuivat autossa. En enää tarkkaa muista äidin sanoja, mutta olivat tyyliin persläpi ne sanat, joilla hän lasta kutsui.

jos mun lapsi itkee kun ei saa jotain,niin se itkee se on sitä rajojen kokeiluu,jos joku tulis sanoo voisin sanoa vittuuks kyyläät,joskus se on vallan taistoja ja rajat on asetettava.

Pahin tapaus mitä olen kaupassa työskennelleenä nähnyt, oli eräs n. 80v. pariskunta. Nainen tiuski koko ajan miehelleen ilkeään sävyyn " ole sinä nyt hiljaa, äläkä puutu tähän" mutta jos mies yritti mennä sivummalle kun ei saanut puuttua tuotteen valintaan, niin nainen kielsi senkin.... se oli niin ssurullista, ajattelin että miten joku voi kestää tuollaisen kanssa päivästä päivään.. Ehkä sitä ei vaan vanhana enää osaa erota, kun on siihen valitukseen turtunut. Tietenkin on mahdollista että nainen oli ko dementoitunut ja persoonakin muuttunut vihaiseksi sairauden myötä...

Lapsilleen huomiota herättävän agressiivisesti huutavia tai tiuskivia äitejä en ole nähnyt kuin kaksi kertaa, ne molemmat pisti silmään kun jatkoivat ja jatkoivat sitä valitusta vaikka lapset olivat jo ihan hiljaa.....Kyllä sen vaan tunnistaa mikä on "normaalia" ja mikä menee jo henkisen väkivallan puolelle....

Itse saatan korottaa ääntä kovastikin, jos sana ei mene muuten perille, mutta vain hetkellisesti. Ei sillä ole välä olenko kotona, vai julkisilla paikoilla, mutta yritän hoitaa tilanteet mieluummin rauhallisesti. Ihanteellista olis että äidillä olis sen verran auktoriteettia ettei tartteis huutaa ja olla naamaltaan pelottavan hirviön näköinen...!

Ymmärrättekö te, mitä on henkinen pahoinpitely? Kuinka moni teistä uskaltaa myöntää syyllistyvänsä siihen?

AV-mammoillehan huutaminen on ok ja jopa suotavaa, koska äidille on täysin normaalia ja sallittua olla väsynyt ja kireä jatkuvasti. Lapsia kun on PAKKO tehdä vähintään kolme pienillä ikäeroilla ja ne kun on PAKKO hoitaa kotona, koska päiväkodit ovat helvetin esikartanoita. Kyllä se on lapselle paljon parempi saada kasvaa kotona huutavan äidin huomassa...

Ymmärrättekö te, mitä on henkinen pahoinpitely? Kuinka moni teistä uskaltaa myöntää syyllistyvänsä siihen?

Jos ei ole pokkaa sanoa päin naamaa, niin ei tarvitsisi tulla av:llekaan länkyttämään.



Siis varsinkin, kun tässä ap ei nyt puhunut yleisellä tasolla, vaan osoitti vietinsä suoraan äidille...

.

Tekee pahaa miettiä, mitä kotona suljettujen ovien takana tapahtuu, kun kerran julkisella paikalla järjestät tällaisen numeron.

Luulen, että siellä kotona suljettujen ovien takana ei tapahdu yhtään mitään, koska äiti "uskaltaa" tai "Osaa" raivota vaikka julkisellakin paikalla.

Sen sijaan tiedän ja tunnen lempeitä, kärsivällisiä, lämpimiä äitejä, jotka kotoan vetää ihan täysin selkään kakaroitaan, pinna palaa ihan totaalisesti sitten kotona. Julkisilla paikoilla jaksetaan olla kärsivällisiä, kotona karkaa mopo käsistä ja tenava saa selkäänsä.

Oletko ajatellut asiaa tältä kannalta?!?!

Minä olen sellainen temperamenttinen kovaääninen akka, ja semmoset on lapsetkin.

Ihmiset mieltää, että karjun, raivoan ja kiroilen ja olen aggressivinen, vaikka vain huudan toiseen päähän taloa -joo huono tapa, pitäisi kävellä ja mennä sanomaan, opettelen siitä pois, mutta aina ei viitsi kiivetä talon toiseen päätyyn ja portaita ylös... - että oletko sinä pukenut päällesi jo, ala tulla sieltä, meidän täytyy mennä, on kiire tai vastaavaa, mutta siis ihan tavallista.

Ja tenava huutaa takaisin "no joojoo tullaantullaan"

Ja jos siihen väliin sattuu että lapsi kolhasee itsensä tai sukat on vaikeat ja alkaa parkumaan,

ulkopuolisten mielstä meillä on riita, ja minä hakkaan lapsia.

Luulen, että äti on ollut aika väsynyr jA auton vieressä hinkkautumisesta on sanottu monia kertoja: auto naarmuuntuu ja vaatteet liastuu, eikä mene perille vaikka on sanottu kauniisti sata kertaa, ja sitten palaa käämit ja on isoääninen äiti. Ei hakkaaja, isoääninen vaan.

luulis että hoitoon pittää tommonen akka laittaa, jonka täytyy lapselle huutaa täyttä kurkkua ku hullu, jos vaatteet menee likaiseksi, kun on liian lähellä autoa. riittäs siinäki että sanoo vähän asiallisemmin.

ei se huuto ole yhtään hyväksyttämpää kuin fyysinenkään pahoinpitely. Mut isä aina huus ikurkku suorana pikku asioista, että ihan iho meni kananlihalle ja puistatti... toki pelottikin. ja sitä huutoa sai hävetä, sekä piti pelätä, koska se tulee ja mistä syystä tällä kertaa.



Huutaminen lapsille on VÄÄRIN. Miten te huutavat ämät kehtatteki puolustella itseänne... hakekaa apua. (voi korottaa joskus ääntä, mutta ei karjua pää punasena ja pelottavasti jatkuvasti)

siis että mun isä... tuli paljon kirjoitusvirheitä...

äitihän on aina väsynyt, ja siksi saa purkaa väsymyksensä lapsiin raivoamalla kahjopäisenä.



Ja kotona on eri asia jos huutaa joskus jostain ASIASTA, eli syystä. Mutta huutamiseltakin menee pohja jos sitä tekee koko ajan. Kyllä aikuisen pitäs oman hermonsa yleisellä paikalla hallita. Se on muiden huomioonottamista. Ei kukaan ulkopuolinen halua kuulla ku sä huudat lapselles, tai miehelles, tai koiralles. Saattaapa tehdä ilmituksen joskus, ja tekisikin.

kun ap ja monet muutkin tuntuvat kuvittelevan, että kotona meno on _aina_ paljon paljon pahempaa kuin julkisesti, että ei se välttämättä mene niin.



Minä saatan huutaa ja komentaa lapsiani hyvinkin äkäisesti vaikkapa kaupassa tai kadulla, mutta en minä kotona mitään sen kummempaa tee, tai sen lujempaa huuda. Ihan samalla tavalla, paikasta riippumatta (jos on aihetta).

näin yhden mamman kaupassa, joka raivos lapsille koko ajan. "miksette ole kiltisti" "joo joo ette saa mitään ku ootte tommosia"

Lapset ei tehny mitään pahaa. toinen itkeskeli kärryissä ku äiti haukkui ja huusi, ja toinen katseli nolona leluja. Oli tosi alistetut lapset. näki silmistä, että olivat pelokkaita ja itkeneet silmät oli myös kummallakin.

On siinä perheessä itketetty.



Ja äiti vaan syyllisti isompaa, että et sitte kattonu pienemmäs perään, kun hän katteli vaatteita. (pienempi , joka oli ehkä 5v, oli asikaisemmin leluhyllyillä muutaman metrin päässä äidistään ja isomman kanssa, joutui sitte istumaan kärryihin jostain syystä)

Isompi (ehkä 7-8v) yritti sanoa jotain vastalausetta tai sovinnon elettä, niin äiti ei ees kuunnellu, vaan pospotti päälle "joo joo, mitä taas" "kyllä te ootte ärsyttäviä..." ja sitä jatkui.. oli NOLOA! ja kauheaa lasten kannalta.

Näin aj kuulin koko tilanteen, oli ihan epäoikeutettua äidiltä... juu ja en puuttunut, ku mua pelotti se matami. Toivottavasti matamin oma äiti puuttui, ku oli mukana.

äitejä jotka ei muuten lastensa kanssa osaa kommunikoida, ku huutamalla, haukkumalla, nolaamalla, v**tuilemalla, syyllistämällä... aivan hirveää. Lapset sitte alistettuja ja harmaita hiiriä lähes, pelokkaita, arko´ja. ja tietää miten ne kohtelee lapsiaan (ellei saa apua tai terapiaa tai ymmärrä, kuinka väärin äiti tekikään)

voin ajatella, että semmonen äiti ei ansaitse lapsiaan, ku ei niitä rakastakaan.