"Mielisairas" äiti paikalla. Haluatko kysyä jotain?

hoitamaan lastasi kunnolla?

Epäilen itselläni samaa vaivaa.. masennuksen kyllä erotan. Eikö maanisia vaiheita olekin selvästi vähemmän ja ne ovat lyhempiä kuin masennusvaiheet? Mistä sait apua?

maaniset tai depressiiviset vaiheet, kun on pieni lapsi?

Pystytkö hoitamaan lastasi kunnolla?

Minulla on myös mies joka hoitaa lasta yhtälailla ja molempien meidän vanhemmat ovat sitä mieltä, että hoidamme tytärtämme todella hienosti.

Onko sulla selvästi maanisia vaiheita vai hypomaanisia? Epäilen itselläni samaa vaivaa.. masennuksen kyllä erotan. Eikö maanisia vaiheita olekin selvästi vähemmän ja ne ovat lyhempiä kuin masennusvaiheet? Mistä sait apua?

Minulla on ollut muutamia selvästi hypomaanisia jaksoja, muttei koskaan maanisia. Hypomania on todellakin vaikea erottaa, joskin tunnistan sen nykyään itselle ominaisista hypomanian piirteistä (raha-asioissa huolimattomuutta, tietynlaista keveyden tunnetta jne). Minulla on masennusjaksot kestäneet pidempään, mutta onneksi nekin yleensä muutamassa kuukaudessa menneet ohi.

Sain apua jo yli kymmenen vuotta sitten masennukseen ja 2005 tammikuussa sain tämän diagnoosin.

Voi vaatia todella paljon itseltä saada kunnollista apua, mutta yritä jaksaa vaatia sitä ja toivottavasti saat apua läheisiltä!

ap

Ap:n vastaus nro 6 oli nrolle 3

lasta odottaessasi?

miten raskausaika sujui?

Pelottaako maaniset tai depressiiviset vaiheet, kun on pieni lapsi?

Depressiivinen vaihe pelottaa, mutta olen todella tunnollisesti jo useamman vuoden ajan puuttunut tilanteeseen heti ensimmäisten oireiden ilmentyessä ja tilanne on saatu haltuun nopeasti.

Hypomaniaa minulla on ollut todella vähän ja olen pystynyt ne hallitsemaan jo pitkään, joten ne eivät suuremmin pelota. Mieheni on kuitenkin käynyt kanssani psykologilla juttelemassa ja käymässä läpi nämä asiat, joten hänkin pystyy puuttumaan tilanteeseen, jos itse jostain en siihen pystyisi.

ap

Onko sinulla jatkuva lääkitys? lasta odottaessasi? miten raskausaika sujui?

Kyllä minulla on jatkuva mielialan tasaajalääkitys, jota käytin myös raskausaikana. Lääke vaihdettiin jo hyvissä ajoin lähes vuosi ennen ehkäisyn pois jättämistä semmoiseen jota pystyi käyttämään raskausaikana.

Raskausaika sujui todella hyvin, vaikka välillä pelkäsinkin normaalien hormoonimyrskyjen ennakoivan masennusta. Myöskään synnytyksen jälkeistä masennusta ei ole.

ap

Mulla oli sama diagnoosi ja kiersin mielisairaalat ja söin noin 40 lääkettä litiumista lähtien. Nykyisin ko. diagnoosia mulla ei ole ja en ota lääkkeitä. Mutta epäilen että diagnoosi ei ollut oikea, koska multa puuttui ne oikeat maaniset jaksot.

Uskotko parantuvasi? Mulla oli sama diagnoosi ja kiersin mielisairaalat ja söin noin 40 lääkettä litiumista lähtien. Nykyisin ko. diagnoosia mulla ei ole ja en ota lääkkeitä. Mutta epäilen että diagnoosi ei ollut oikea, koska multa puuttui ne oikeat maaniset jaksot.

Itseasiassa olen alkanut taipua ajattelemaan, että se voisi olla mahdollista. Herkkyys mielialan vaihteluille tuskin häviää mihinkään, mutta toivon myös, että jonain päivänä uskallan kokeilla elämää ilman lääkitystä. Tällä hetkellä on vielä menossa puolen vuoden intensiivinen ja tavoitteellinen terapia, josta koen todella hyötyväni ja kun ne siinä käsiteltävät lukot saadaan toivottavasti avattua, uskon olevani jo vahvoilla.

Minä epäilen myös välillä diagnoosia, mutta yritän olla ajattelematta sitä ja keskittyä todellisiin oireisiin ja elämiseen niiden kanssa.

Ihana kuulla, että olet päässyt lääke- ja sairaalakierteestä eroon! Toivottavasti mahdollisimman monille voisi käydä samalla tavalla! Joskus sairaana pitäminen tuntuu valitettavasti vain ruokkivan sairautta.

ja en voi tehdä kovin stressaavaa/vastuullista työtä. Mutta kun varon noita stressitekijöitä niin voin elää lääkkeettä ja terveenä. Mä sain diagnoosin vuonna 2001 ja lääkkeet lopetin kokonaisuudessaan 2009. Tsemppiä!

nim.tuo aikaisempi.

Uskotko parantuvasi? Mulla oli sama diagnoosi ja kiersin mielisairaalat ja söin noin 40 lääkettä litiumista lähtien. Nykyisin ko. diagnoosia mulla ei ole ja en ota lääkkeitä. Mutta epäilen että diagnoosi ei ollut oikea, koska multa puuttui ne oikeat maaniset jaksot.

Itseasiassa olen alkanut taipua ajattelemaan, että se voisi olla mahdollista. Herkkyys mielialan vaihteluille tuskin häviää mihinkään, mutta toivon myös, että jonain päivänä uskallan kokeilla elämää ilman lääkitystä. Tällä hetkellä on vielä menossa puolen vuoden intensiivinen ja tavoitteellinen terapia, josta koen todella hyötyväni ja kun ne siinä käsiteltävät lukot saadaan toivottavasti avattua, uskon olevani jo vahvoilla. Minä epäilen myös välillä diagnoosia, mutta yritän olla ajattelematta sitä ja keskittyä todellisiin oireisiin ja elämiseen niiden kanssa. Ihana kuulla, että olet päässyt lääke- ja sairaalakierteestä eroon! Toivottavasti mahdollisimman monille voisi käydä samalla tavalla! Joskus sairaana pitäminen tuntuu valitettavasti vain ruokkivan sairautta.

Mulla on myös herkkyys säilyny ja en voi tehdä kovin stressaavaa/vastuullista työtä. Mutta kun varon noita stressitekijöitä niin voin elää lääkkeettä ja terveenä. Mä sain diagnoosin vuonna 2001 ja lääkkeet lopetin kokonaisuudessaan 2009. Tsemppiä!

nim.tuo aikaisempi.

Uskotko parantuvasi? Mulla oli sama diagnoosi ja kiersin mielisairaalat ja söin noin 40 lääkettä litiumista lähtien. Nykyisin ko. diagnoosia mulla ei ole ja en ota lääkkeitä. Mutta epäilen että diagnoosi ei ollut oikea, koska multa puuttui ne oikeat maaniset jaksot.

Itseasiassa olen alkanut taipua ajattelemaan, että se voisi olla mahdollista. Herkkyys mielialan vaihteluille tuskin häviää mihinkään, mutta toivon myös, että jonain päivänä uskallan kokeilla elämää ilman lääkitystä. Tällä hetkellä on vielä menossa puolen vuoden intensiivinen ja tavoitteellinen terapia, josta koen todella hyötyväni ja kun ne siinä käsiteltävät lukot saadaan toivottavasti avattua, uskon olevani jo vahvoilla. Minä epäilen myös välillä diagnoosia, mutta yritän olla ajattelematta sitä ja keskittyä todellisiin oireisiin ja elämiseen niiden kanssa. Ihana kuulla, että olet päässyt lääke- ja sairaalakierteestä eroon! Toivottavasti mahdollisimman monille voisi käydä samalla tavalla! Joskus sairaana pitäminen tuntuu valitettavasti vain ruokkivan sairautta.

Tuo itsensä tunteminen onkin varmaan avainasia ja kun sen oppii, on jo tosi pitkällä. Minä sain diagnoosin 2005 ja sitä ennen olin masennusdiagnoosilla vuodesta 1999, mutta koko aikaa en silloin syönyt lääkkeitä. Ehkä vielä joskus, joskaan en nyt oo mitenkään kamalan pettyny, vaikka näitä joutuisinkin syömään, koska olo on ainakin nyt tosi hyvä.

ap

Oletko eläkkeellä?

En ole. Jäin äitiyslomalle suoraan töistä, mutta se oli määräaikainen sopimus, joten ei ole kuitenkaan työtä johon äitiysloman jälkeen palaisin. Olen ollut pisimmillään sairaslomalla vissiin 2kk, muuten olen opiskellut lukion jälkeen amk-tutkinnon ja sen jälkeen ollut kahta lyhyttä työttömyysjaksoa lukuunottamatta töissä. Lyhyitä sairaslomia on kyllä varmasti keskivertotyöntekijää enemmän ja se on usein työnantajalle ylimääräinen stressi.

ap

mitenkään ns. terveistä äideistä? Ja jos, niin onko tuo vain sinun ajatteluasi vai ihan jotain konkreettista eroa?

Ei tuo vielä mikään mielisairaus ole!!

vaikka heillä tai ainakin läheisillä on tiedossa, että siitä ei hyvää seuraa?

Eroatko mielestäsi mitenkään ns. terveistä äideistä? Ja jos, niin onko tuo vain sinun ajatteluasi vai ihan jotain konkreettista eroa?

Ajattelen olevani ehkä hieman epävarmempi, ts. osa sairauttani on ollut todella onneton itsetunto. Vaikea kuitenkaan sanoa, koska tiedän monen äidin kyseenalaistavan omaa äitiyttään kovastikin ja olevan epävarma omasta äitiydestään. Liekkö siis erilaista käytöstä vai ihan normaalia. Ken tietää.

Melko varma olen kuitenkin siitä, että sairausjakson pelko ei ole yleistä ja joudun myös varomaan ylenpalttista väsymystä todella paljon. Huomaan kyllä sietokykyni kasvaneen lapsen myötä, mutta hänen parhaaksi on, että mm. jaamme miehen kanssa hoitoyöt, jolloin molemmat saa nukkua täyden yön joka toinen päivä. Tytär on siis ihan muista syistä pulloruokittu, lääkitys ei olisi sitä estänyt, vaan fysiologiset syyt.

ap

Ei tuo vielä mikään mielisairaus ole!!

Itseasiassa on hyvinkin ja pahimmillaan syy jäädä eläkkeelle jo hyvinkin nuorena. Minulla vain on sairauden todella lievä muoto, luojalle kiitos siitä.

Mielisairauksia on monenlaisia ja aina ei tarvitse maata sairaalasängyssä remmeillä köytettynä ollakseen sairas. Joudunhan syömään lääkkeitäkin

jatkuvasti, joten miksi sinä sanoisit sitä?

ap

Miksi niin monilla on hinku jättää lääkkeet pois, vaikka heillä tai ainakin läheisillä on tiedossa, että siitä ei hyvää seuraa?

Totta on, että monet haluaisivat selvitä ilman lääkkeitä. Osasyy on varmasti se, että ylipäänsä lääke- tai hoitomyönteisyys ei ole mielen sairauksissa alkuunkaan helpoin asia. Kuitenkin suurin tekijä lienee se, että kaikilla näillä lääkkeillä on melko laaja kirja sivuvaikutuksia, jotka osaltaan hankaloittavat joka päiväistä elämää. Ne ovat kuitenkin pienempi paha, joten ne on ikäänkuin pakko valita.

Itse olen lääkärin kanssa muutaman kerran pohtinut lääkkeiden pois jättöä kokeilumielessä ja hän on siinä hyvin kannustava. Itse en ole kuitenkaan vielä halunnut siihen ryhtyä, koska mielessä on vielä kuva pahimmista jaksoista liian selkeänä. Sitäpaitsi nyt lapsen ollessa näin pieni en voisi kuvitella muutenkaan ottavani sitä riskiä.

Pahimmissa tapauksissa lääkkeiden pois jättäminen on oikeasti ihan sulaa hulluutta (hahhah, hyvää huumoria), mutta meitä sairastajia ja sairauksia on monenlaisia ja joillain se on perusteltua.