Rakkaus hukassa. Ei ystäviä, joille kertoa.

En halua levittää parisuhteeni asioita perheelleni, siksi kirjoitan tänne. Läheisiä ystäviä ei ole. 

Vanhempani ovat yhdessä ilman rakkautta, joten he eivät ymmärtäisi eron pohtimista. 

Meillä on kaksi lasta, olemme naimisissa ja olleet yhdessä kuusi vuotta. 

Suhteemme aikana meidän ympärillä tapahtuneet asiat ovat saaneet meidät kääntymään toisiamme vastaan -ja lopulta sehän on vain oma vikamme. Mieheni jäi työttömäksi 2v sitten ja käytimme elämiseen kaikki säästöt. Minä olen pienellä palkalla, mies tehnyt kaikki keikkatyöt ja pätkät mitä on mahdollista saada ja elämä on järkyttävää kitkuttamista. 

Saimme ensimmäisen lapsemme heti suhteen alussa, koska luulin että en voisi saada lapsia; yritin ex-mieheni kanssa useamman vuoden ja lääkäri totesi että olematon mahdollisuus. Sitten mieheni tavattuani tulinkin raskaaksi ja saimme myös toisen lapsen. Olimme pitkään onnellisia. 

Minua hävettää sanoa ääneen nämä asiat. Mieheni ei ole koskaan tarjonnut minulle sellaista elämää, mitä olisin toivonut; ei taloudellisesti eikä henkisesti. Rahattomuuden kestäisin, mutta sen myötä tuleva arjen hektisyys, stressi, huolet ja riitely on saanut rakkauden loppumaan (ehkä eniten nämä ovat vaikuttaneet, en tiedä). On toki hyviäkin päiviä ja kausia, ja hän on hyvä isä ja katson häntä onnellisena kun hän hoitaa lapsia ja leikkii heidän kanssaan.

Hän on hyvä ihminen ja haluaa meidän parasta, mutta molemmilla on haavoja entisistä suhteista ja vaikeasta lapsuudesta joka on heijastunut väleihimme.

Luulin välillämme olleen erityisen voimakkaan siteen ja palavan rakkauden, mutta miestä katsoessa en tunne enää mitään. Tiedän toki, että kaikki suhteet muuttumat arkisemmiksi, mutta tämä tunne on kamala. Katson ihmistä, jota rakastin niin paljon, että olisin välittömästi kuollut hänen vuokseen.