Lue keskustelun säännöt.
Tiedätkö sen fiiliksen, kun koet olevasi ulkopuolinen?
18.05.2024 |
Olet porukassa, mutta syystä tai toisesta tunnet olevasi osasta porukkaa aivan ulkopuolinen, ikävimmässä tilanteessa se olisi juuri se porukka jossa haluaisit olla ja aikaa viettää, mutta jotenkin käy ilmi, että et silloin ole osa "heitä".
Miten toimit?
Kommentit (8)
Olen niin ulkopuolinen etten ole missään porukassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Totean ettei ole ilmeisesti minun porukkani, mutta toisaalta vaikka kuinka kokisin ulkopuolisuutta en suostu pelkästään me- sanan käytön perusteella hakeutumaan seuraan, jossa en muutoin viihtyisi vaikka olisinkin tervetullut.
On ollut "minun porukkani", varsinkin osa heistä. Mutta tällä kertaa olin aivan "out" eikä läsnäolollani tuntunut olevan mitään merkitystä. Paitsi kun lähdin niin sitten ihmeteltiin asiaa. Kirvelee, tuntuu oikeastaan aika vtun pahalta.
Ap
En ole oikein koskaan kuulunut mihinkään porukkaan. Joskus olen luullut kuuluvani jollakin tavalla mutta joka porukassa on haukuttu ja puhuttu pahaa minusta. Nykyisin en edes yritä enää kuulua mihinkään porukoihin. Yksin on pärjättävä.
Mä oon aina ollu suosittu, koko mun lapsuuden ja nuoruuden ja aikuisiän, se johtuu mun kyvystä olla aina kaikkialla ns "johtaja", mulla on luontanen kyky parantaa kaikkia paikkoja ja porukoita mihin mä ikinä olen mennyt. Mutta mä olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi, mä en ole koskaan samaistunut mihinkään niistä porukoista missä mä olen ollut. En myös nykyisessä elämässä
Mä oon oppinut itsestäni sen, että se ei oo mun juttu kuulua porukoihin. Mun juttu on tehdä tästä maailmasta parempi.
Tää tunne ei ole aina paha, te vaan luulette niin. Alkakaa ajatella maailmaa hieman eri tavalla kuin mihin te olette tottunut.
Ehkä te tajuatte myös jotain itsestänne
<3
Tunnen tavallaan olevani kaikkien 'porukoiden' yläpuolella. Kuulemma se johtuu siitä että olen luova ja älykäs ajattelija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon aina ollu suosittu, koko mun lapsuuden ja nuoruuden ja aikuisiän, se johtuu mun kyvystä olla aina kaikkialla ns "johtaja", mulla on luontanen kyky parantaa kaikkia paikkoja ja porukoita mihin mä ikinä olen mennyt. Mutta mä olen aina tuntenut itseni ulkopuoliseksi, mä en ole koskaan samaistunut mihinkään niistä porukoista missä mä olen ollut. En myös nykyisessä elämässä
Mä oon oppinut itsestäni sen, että se ei oo mun juttu kuulua porukoihin. Mun juttu on tehdä tästä maailmasta parempi.
Tää tunne ei ole aina paha, te vaan luulette niin. Alkakaa ajatella maailmaa hieman eri tavalla kuin mihin te olette tottunut.
Ehkä te tajuatte myös jotain itsestänne
<3
Sama juttu. Olen lähes aina jollain tavalla ulkopuolinen. Johtunee siitä, että olen luonteeltani erittäin itsenäinen ja omia polkujani kulkeva. Toisinaan tuntuu, että olisi mukava olla enemmän sellainen osa kiinteää toisiinsa sitoutunutta ryhmää. Olen sosiaalinen ja huomaavainen, mutta en oikeastaan koskaan suunnittele tekemisiäni tai ajatuksiani muiden mukaan. Työssä olen johtaja ja siihen tällainen sopii, koska johtaminen on pohjimmiltaan yksinäinen homma.
Mulla oli lapsena 3 tosi hyvää ystävää, joista yhden kanssa pääsin samalle luokalle yläasteelle. Luokallamme oli aika vähän tyttöjä, ja me tytöt alettiin sitten liikkua porukalla. Mukana oli mulle uusia tuttavuuksia, mutta myös pari tyttöä ala-asteelta, joiden kanssa en oikeen koskaan ollut tullut juttuun. Suhteemme tuntui kuitenkin alkuun muuttuneen ihan ok, niin luulin.
Joskus kasiluokan aikaan muut alkoivat kovasti puhua pojista, juomisesta ym., vaikka ei he mitään "kunnon lissuja" olleet. Anyways, musta alkoi tuntua, että mulla ei ollut enää oikeen osaa eikä arpaa heidän keskusteluun. Ei ollut sanottavaa, vaikka olisin halunnut.
Olin kuitenkin mukana, koska hei, vanhat hyvät ajat, lapsuuden ystävä...mulla oli syyni, en ole ihan höpsö roikkuja, kai.
Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin käymään kaikenlaista: mentiin ruokalaan, joku valitsi pöydän, johon mahtui kaikki paitsi 1 (minä). Mentiin vessaan, muita odotettiin jos he halus meikata, mutta mun piti k*sta lennossa tyyliin, että pysyisin heidän perässään. Pari kertaa he olivat jo nähneetkin vapaalla ilman minua, mutta heillä oli silti pokkaa puhua illan tapahtumista, ihan kuin en kuulisi.
Sitten tuli lopullinen niitti.
Somessa "Janna" oli julkisesti kysynyt siltä porukan entiseltä bestikseltäni, lähtisikö hän rannalle. "Bestis" kysyi, keitä sinne on tulossa. "Janna" vastasi, että "kaikki, paitsi se yks kirppu, you know".
Minä siis sattumalta näin tämän keskustelun. Sen jälkeen päätin, että olen itse itselleni parempaa seuraa kuin nuo. Pysyin päätöksessäni, vaikka tietenkään en enää saanut uusia kavereita tilalle.
Hassua kyllä, bestikseni äiti tuli tervehtimään minua päättäjäisissä. Hän suitsutti, kuinka pitkä ystävyytemme olikaan ollut. En kehdannut sanoa, että emme oikeastaan enää tyttärensä kanssa tunne. Että tuolla se tyttäresi on jossain ulkona ihan muiden kanssa ottamassa valokuvia muistoksi, minua ei niissä ole.
Kaikenlaista tapahtui nuoruudessa, ehkä monen mielestä ikävämpiäkin asioita. Mutta minusta / minulle tuo oli yksi haavoittavimmista kokemuksista.
Totean ettei ole ilmeisesti minun porukkani, mutta toisaalta vaikka kuinka kokisin ulkopuolisuutta en suostu pelkästään me- sanan käytön perusteella hakeutumaan seuraan, jossa en muutoin viihtyisi vaikka olisinkin tervetullut.