"Olisit onnellinen että sinulla on äiti/isä/vanhemmat yhdessä", mikä ihme saa ihmiset sanomaan näin?

Elämänkokemuksen puute.

Itse olin ollut onnellinen,  jos he olisivat tajunneet erota. 

Vaikutat hiukan yksinkertaiselta tuolla kysymykselläsi. Eroperheestä itse lähtöisin olevana ymmärrän tuon hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Vaikutat hiukan yksinkertaiselta tuolla kysymykselläsi. Eroperheestä itse lähtöisin olevana ymmärrän tuon hyvin. 

Minä toivoin vanhempien eroa, koska kotona ei ollut hyvä olla.

Vierailija kirjoitti:

Vaikutat hiukan yksinkertaiselta tuolla kysymykselläsi. Eroperheestä itse lähtöisin olevana ymmärrän tuon hyvin. 

Etkö sitä, ettei kaikki perheet ole samanlaisia?

Olihan se kauheaa, kun vanhemmat erosivat.

Vierailija kirjoitti:

Olihan se kauheaa, kun vanhemmat erosivat.

Meillä se taas oli juhlapäivä.

Todella typerää sanoa noin yhtään kenellekään, kun ei voi tietää toisen taustoja.

Vanhemman kuolema on kauheinta lapselle, ero hyvänä kakkosena.

Vierailija kirjoitti:

Vaikutat hiukan yksinkertaiselta tuolla kysymykselläsi. Eroperheestä itse lähtöisin olevana ymmärrän tuon hyvin. 

Eroperheen lapsena olen hyvin onnellinen siitä, että vanhempani erosivat ja hoitivat asiat sovinnollisesti. 

 

Opin jo lapsena, että on varma kusipään merkki, kun aikuinen lässyttää lapselle: eikö olisi ihanaa kun isi ja äiti olisivat vielä yhdessä?

Ydinperhe on paras.

Vierailija kirjoitti:

Elämänkokemuksen puute.

Tai sitten kokemus siitä, kun näin ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Ydinperhe on paras.

Onkohan Elisabeth Fritzl samaa mieltä?

Pelkäsin lapsena joutuvani perhesurman uhriksi siinä niin ihanassa ydinperheessä. Arvatkaa, surinko sitä päivää kun muutettiin äidin ja veljen kanssa muualle?

Jaa. En mene itse kommentoimaan muiden elämää, mutta olisi se ollut hienoa, jos olisi ollut tallella lapsuudenkoti ja omalle lapselle mummola, jossa on tolkuissaan olevat molemmat isovanhemmat. Ei sillä, etteikö ero olisi ollut ainoa mahdollisuus tai että mikään olisi isääni voinut hengissä sen jälkeen pitää, mutta silti. Moni sellainen, jolla nämä asiat on, ei niitä osaa arvostaa. 

N53

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elämänkokemuksen puute.

Tai sitten kokemus siitä, kun näin ei ole.

Subjektiivisella kokemuksella ei ole mitään merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Jaa. En mene itse kommentoimaan muiden elämää, mutta olisi se ollut hienoa, jos olisi ollut tallella lapsuudenkoti ja omalle lapselle mummola, jossa on tolkuissaan olevat molemmat isovanhemmat. Ei sillä, etteikö ero olisi ollut ainoa mahdollisuus tai että mikään olisi isääni voinut hengissä sen jälkeen pitää, mutta silti. Moni sellainen, jolla nämä asiat on, ei niitä osaa arvostaa. 

N53

Miksi niitä pitäisi arvostaa, varsinkaan kun et voi tietää mitä siellä on taustalla?

Minun vanhempani menivät naimisiin suhteellisen nuorina ja olivat loppuun asti yhdessä, niin että isäni menehtyi 80-vuotiaana ja äitini 82-vuotiaana noin 1,5 vuotta myöhemmin. He ainakin toteuttivat omassa elämässään sen monogaamisen ihanteen. Minulla oli aina hyvät välit molempien vanhempieni kanssa ja kun molemmat heistä kävivät töissä, saimme veljeni kanssa nauttia lapsina kohtuullisen hyvästä elintasosta kuten tilavasta rivitaloasumista, kesämökistä järven rannalla ja ulkomaanmatkoista. Kun olin köyhä yliopisto-opiskelija, he myös tukivat minua opinnoissa enkä ole koskaan hakenut toimeentulotukea. Elämä on kaikin puolin turvatumpaa kun on kaksi vanhempaa ja heitä auttaa sitten mielellään vastavuoroisesti vanhuksina kun se huoltosuhde kääntyy toisinpäin.

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhempani menivät naimisiin suhteellisen nuorina ja olivat loppuun asti yhdessä, niin että isäni menehtyi 80-vuotiaana ja äitini 82-vuotiaana noin 1,5 vuotta myöhemmin. He ainakin toteuttivat omassa elämässään sen monogaamisen ihanteen. Minulla oli aina hyvät välit molempien vanhempieni kanssa ja kun molemmat heistä kävivät töissä, saimme veljeni kanssa nauttia lapsina kohtuullisen hyvästä elintasosta kuten tilavasta rivitaloasumista, kesämökistä järven rannalla ja ulkomaanmatkoista. Kun olin köyhä yliopisto-opiskelija, he myös tukivat minua opinnoissa enkä ole koskaan hakenut toimeentulotukea. Elämä on kaikin puolin turvatumpaa kun on kaksi vanhempaa ja heitä auttaa sitten mielellään vastavuoroisesti vanhuksina kun se huoltosuhde kääntyy toisinpäin.

Entä kun toinen vanhempi ei edes kykene vanhemmuuteen? Kuten omassa lapsuudessani.

Enemmän ihmettelen, mikä saa ihmisen kyselemään tällaista av-palstalla. Ihmiset nyt sanovat kaikenlaista. Turha niillä on päätään sen enempää vaivata. Jokainen kommentoi omista lähtökohdistaan käsin