Koetko, että olet joutunut taistelemaan mahdollisuuksistasi?
Vai onko kaikki tullut suht helposti?
Minä koen, että olen joutunut taistelemaan - ja taistelen yhä. Miksi? Siksi, että olen maalta kotoisin; siksi, että olen joutunut lapsena kiusatuksi; siksi, että minulla on vamma jne.
Huvittaa lähinnä ihmiset jotka väittää, että kaikilla on samat mahdollisuudet
Kommentit (19)
Monet ei jaksa taistella. Jos taistelet, olet voitolla
Hyvä perhe, kannustus, terveys, hyvät ystävyyssuhteet. Niillä pääsee pitkälle. Jotkut pitää niitä itsestäänselvyytenä
Ne jotka väittää että kaikilla on samat mahdollisuudet ei itse näe asioita joissa ovat olleet onnekkaita. Ei esimerkiksi Helsingin keskustassa perheensä kanssa asuvalla, kotoa ja koulusta kannustusta saavalla, perusturvallista elämää viettävällä nuorella ja jossain pohjoisessa pikkupaikkakunnalla, moniongelmaisten vanhempien kanssa asuvalla, ei opiskelu mitään kannata -hokemista lapsesta asti kuunnelleella nuorella ole millään tavalla samoja mahdollisuuksia, muuta kuin ovat molemmat hakukelpoisia peruskoulun suoritettuaan, hakea mihin tahansa hyvään lukioon pk-seudulla lähelle hyviä jatko-opintomahdollisuuksia.
En taistelemaan, mutta töitä on pitänyt tehdä ja uskaltaa muuttaa asioita. On pitänyt yrittää ja kokeilla ja välillä mennä mukavuusalueen ulkopuolellekin. Aina ei kaikki ole onnistuneet.
Ystäviä minulla ei ole, vaikka olen 20 vuoden ajan yrittänyt saada. Jotain ystäviä tänä aikana on ollut, mutta suhteet on kaatuneet siihen, että olen kokenut että ne ovat yksipuolisia. Suhteet ovat loppuneetkin, kun itse olen ottanut passiivisena roolin. Joten siten elämä on hankalaa. On kuitenkin miesystävä lapset.
Vierailija kirjoitti:
En taistelemaan, mutta töitä on pitänyt tehdä ja uskaltaa muuttaa asioita. On pitänyt yrittää ja kokeilla ja välillä mennä mukavuusalueen ulkopuolellekin. Aina ei kaikki ole onnistuneet.
Ystäviä minulla ei ole, vaikka olen 20 vuoden ajan yrittänyt saada. Jotain ystäviä tänä aikana on ollut, mutta suhteet on kaatuneet siihen, että olen kokenut että ne ovat yksipuolisia. Suhteet ovat loppuneetkin, kun itse olen ottanut passiivisena roolin. Joten siten elämä on hankalaa. On kuitenkin miesystävä lapset.
Mutta eikös tuo ole juuri taistelua?
Yhteiskunnallinen ongelma on se, että vaikka lain silmissä kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet=ilmainen ja pakollinen oppivelvollisuus, siitä huolimatta köyhyydessä elävillä on heikommat mahdollisuudet; sen takia v*tuttaa kaikki nämä ketkä kehtaavat vähätellä tai vielä pahempaa valkopestä asioita mistä eivät tiedä yhtään mitään. Ja sekin johtuu vain pätemisen tarpeesta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En taistelemaan, mutta töitä on pitänyt tehdä ja uskaltaa muuttaa asioita. On pitänyt yrittää ja kokeilla ja välillä mennä mukavuusalueen ulkopuolellekin. Aina ei kaikki ole onnistuneet.
Ystäviä minulla ei ole, vaikka olen 20 vuoden ajan yrittänyt saada. Jotain ystäviä tänä aikana on ollut, mutta suhteet on kaatuneet siihen, että olen kokenut että ne ovat yksipuolisia. Suhteet ovat loppuneetkin, kun itse olen ottanut passiivisena roolin. Joten siten elämä on hankalaa. On kuitenkin miesystävä lapset.
Mutta eikös tuo ole juuri taistelua?
Minusta se on elämää. Eihän normaalit tekemiset, yrittämisetja epäonnistumiset ole taistelua. Eihän ilman tuollaista ole edes elämää. Elämä on tekemistä, onnistumista ja epäonnistumista. Jos ei mitään tee niin ei voi epäonnistua, mutta ei onnistuakaan.
Ehkä voi tulla sellainen olo, että aina epäonnistuu, mutta onko silloin tavoitteetkin liian suuria tai sitten vain keskittyy niihin epäonnistumisiin.
Mitä tuohon sanoisi. Ainakaan en tykkää jos pistetään esitaistelijaksi johonkin. Jos tällaista huomaan, saatan olla vaisumpi mitä olisin oikeasti. Jos en ole lupautunut tuollaiseen, miksi toimisin tuollaisena.
Itse kallistun sen puolelle että elämä on todellakin taistelu, alusta loppuun saakka. Itsensä kanssa mutta se ei riitä, joudut taistelemaan myös muita ihmisiä vastaan sekä yhteiskuntaa, maailmaa sekä elämää. Vain siksi jotta voisit elää tässä maailmassa ja elämääsi. Pahinta on ihmisten kierous, etenkin lähteisten. Miten elät ja rakennat kun tuntuu että et voi luottaa? Ja kun asioista yrität phua niin valtaosa ei "muka" ymmärrä tai käy päälle vaan.
Mikään ei ole tullut helposti. Ei puoliso, ei lapsi, ei hyvä työ, ei talo. Minulla ei esim. olisi lasta, ellen olisi jaksanut käydä läpi pitkällisiä hoitoja monta kertaa.
Kaikkein huvittavinta kommentti mitä olen saanut oli siitä että pitäisi olla jämptimpi silmäkääkärissä , jotta silmäsairaus selviäisi, eikä uusisi "Ei saa vain haukkua rikollispaskiaisiksi selän takana."
No totta kai saa, kun tietää varmasti että sellaisesta kyse. Ei ole henkilön asia anella että lopettaa nyt nuo rikokset.
Voih sehän oli se tarkoituskin, että ihan hermostuisi ja vihastuisi ja antaa palautetta tuohtuneena, kun niin väärin kohdeltu?
Kyllä väärin kohdeltu todellakin, mutta voi vain miettiä, miksi sitä asiaa hoidetaan pelleily näyttelemisillä jq asioilka, jotka rikoksia ja aiheuttavat suurta haittaa henkilölle?
Mikä onkaan oikeasti tarkoitus koko jutussa tuolloin. Pikku opetus varsin törkein keinoin? Hahhaahaa.
Tuollaisessa keinotekoisessa tilanteessa ei ole kyse kummastakaan, siis siitä että ei pitäisi huolta oikeuksistaan tai tuohtuisi liian helposti ja ihan älytöntä mitata jonkun reagointia tilanteilla joktka täysin epänormaaleja ja lavastettu ja ihan oikeasti rikoksiakin mukana.
Mitä teille yliopistossa opetetaan?
Olen ja nykyisin jo luovuttamaankin. Tuulimyllyjä vastaan taistelin.
Ihmiselämä on kaikkien sota kaikkia vastaan. Kukas ajattelija noin väittikään?
Kokeilkaapa joutua psykiatrian kanssa tekemisiin niin käsite taistelu elämästä saa uuden merkityksen. Toisaalta jos elämääsi vastaan ei hyökätä, siitä ei välttämättä taistele, tässä on saanut kokea tavallaan uuden elämänvietin.
Koen. Maaseutu, alkoholistivanhemmat, jatkuvaa väkivaltaa. En voinut lähteä opiskelemaan kauas kotoa, koska aina piti olla hälytysvalmiudessa ettei se juoppo tappaisi äitiä. Koulutus on se minkä lähimmästä koulusta hankin. Se harmittaa eniten.
Olin halunnut pianistiksi, mutten oppinut lapsena soittamaan. Tosiaan on turha väittää, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet.
Olen narsistin kasvattama ja se on yllättävän pitkälle määritellyt siviilielämän asioita pitkälle aikuisuuteen asti kun en oikein osaa pitää rajojani ystävyydessä tai parisuhteissa vaan jäänyt aina vähän saamapuolelle tai joku työntää kapuloita rattaisiin eikä edes halua hyvää minua kohtaan vaikka luulin ystäväksi.
Työelämässä taas osaan pitää puoleni ja olen todella arvostettu työyhteisön jäsen esim. perehdytysvastuulla ja tulen hyvin kuitenkin juttuun kaikkien kanssa.
En oikein tiedä miten sen teen töissä kun taas ne läheisimmät ihmiset, joiden pitäisi olla puolellani, eivät sitä koskaan ole olleet.