Kamala syyllinen olo raskaudenaikaisista ajatuksista

kuulostaa siltä, että sinä hoidit todella stressaavan ja emotionaalisesti raskaan tilanteen nimenomaan oikein hyvin.



Et tehnyt mitään vaarallista, hätiköityä tai itsetuhoista. Ajoit autolla, purit tunteita itsekseen, käsittelit asiaa miehen kanssa sinnikkäästi, pelastit avioliittosi ja olet nyt hyvä ja vastuuntuntoinen äiti.



Hatunnoston paikkahan tää on!



Ja se, että puhelit vauvamahalle ja sillä tavoin työstit tunteitasi ja tilannettasi ei oikeasti liity *vauvaasi* ihmisenä mitenkään. Vauva oli sinulle siinä vaiheessa kuitenkin vain tietyllä tavalla (rakas) abstraktio, ei se pieni *todellinen* henkilö joka siellä kehdossa nyt makaa. Eikä mistään mitä sanoit tai ajattelit ole koitunut hiukkastakaan vahinkoa.



Mullakin oli voimakkaita irrationaalisia syyllisyydentunteita erilaisista asioista kun esikoinen oli pieni. Jälkeenpäin olen miettinyt, että se oli varmaan jonkinlainen tapa kaikkien niiden vastuun, huolen ja riittämättömyydenkin tunteiden konkretisoitua yhteen juttuun, jota saattoi sitten pyöritellä päässään.



Silloin jos menneet asiat painavat mun meieltäni kauheasti, paremmin kuin mikään vatvominen ja selittely mua auttaa seuraava metodi: kuvittele eteesi se sinä joka olit silloin. Mahdollisimman elävästi, yksityiskohtia myöten. Ja sitten halaa itseäsi. Kauan ja hiljaa ja välittäen, kuin oikein rakasta ystävää.



Tsemppiä! Vauva-aika vaatii ihmiseltä paljon, ja minusta kuulostaa siltä että sinä kannat vastuusi ja kasvat olemaan joka päivä juuri oikea äiti lapsellesi, ihan just niin kuin pitääkin.

Kiitos empaattisesta ja kannustavasta vastauksestasi! Voihan sen asian ehkä nähdä noinkin. Jännä juttu muuten, en aiemmin ole tunnistanut itsessäni riittämätömyyden tunnetta, mutta sitähän se on, kun miettii että osaako nyt varmasti olla lapselleen hyvä äiti, turvallinen, rakastava, lempeä, hassutteleva, huolehtiva. Ehkä pitäisi vaan luottaa, että on riittävän hyvä, eikä koettaa mitata osaamistaan, jolloin tulee suorittaneksi äitiyttä...



Vauva on jo kohta vuoden, en tiedä miksi tuo alkuraskaus on nyt alkanut vaivata mieltä. Ehkä tuollaiselle vatvomiselle alkaa olla enemmän aikaa ja tilaa kun vauva ei ole enää ihan pikkuinen ja ihan niin tarvitseva, ehkä taas ajatukset herää töihinpaluun ajattelusta, muiden ihmisten kyselyistä pikkusisaruksista jne. Mietin, että oliko se tässä tämä meidän perheen vauva-aika, vai voisiko meille tulla vielä uusi vauva. Uskaltaudunko enää raskaaksi, kun viimeksi oli niin kamalaa, toisaalta taas mietin, onko väärin esikoista kohtaan jos jääkin ainokaiseksi. Ja miten käy miehen jaksamisen ja stressin, jos olisikin kaksi lasta hoidettavana. Sen olen päättänyt, että ainakaan pienellä ikäerolla ei toista lasta tule.



Kiitos vielä lämpimistä sanoistasi! Täytyy kokeilla tuota halausvinkkiä. Kaikkea hyvää sinulle.

nuo kaikki tunteesi ovat olleet täysin normaaleja stressaavassa tilanteessa ja tapasi käsitellä niitä ihan hyvä. Raskaus itsessäänkin on kriisi, ja sekin on ihan luonnollista että jossain vaiheessa ei halua olla raskaana, vaan haluaa takaisin sen saman kontrollin mieleensä ja kehoonsa mitä piti itsestäänselvyytenä ennen raskautta.



Omalla kohdallani molempien raskauskien ajalle on sattunut myös isompi kriisi elämässä yleensä. Raskausajat ovat olleet raskaimpia aikoja elämässäni niin henkisesti kuin fyysisestikin sekä parisuhteen ja oman jaksamisen kannalta. Kaikki ajatukset, joita raskausaikana olen käynyt läpi, ei tosiaan sovi mihinkään täydellisen äidin muottiin. Ensimmäisen kohdalla tunsin syyllisyyttäkin niistä, mut nyt mä koen että kaikki tunteet on sallittuja,niitä tulee ja menee. Tärkeintä on se miten käyttäytyy. Mä en missään vaiheessa ole ollut itsetuhoinen tai uhannut lapsen hyvinvointia mitenkään. Stressikin on vähän suhteellinen käsite; vaikka olen ollut stressaantunut, on kokemani stressi aivan eri luokkaa kuin sellainen stressi joka oikeasti vahingoittaisi vauvaa; väkivalta tai sen pelko, riittämätön ruoka, huoli henkiinjäämisestä ym. Ja tätä stressiä odottavat äidit on kokeneet läpi ihmiskunnan historian + moni kokee sitä nytkin odottaessaan lasta vaikeissa oloissa. Mä en usko, että se stressi jota koen kuitenkin ihan turvallisessa elämässäni, voisi vahingoittaa lasta.



Mä ajattelen niin, että äitityteen kasvetaan ja kypsytään, ja se ei aina ole kivutonta. En myöskään osannut ennakoida mitä raskaus tuo tullessaan + mitä muita isoja elämänmuutoksia siihen samaan syssyyn sattumalta on tullut. Se vaan pitää hyväksyä että joskus elämä on vähemmän täydellistä ja joskus vaikeaakin.



Tsemppiä ap, älä liikaa mieti menneitä. :)