Puheenkehityksestä ja muiden suhtautumisesta
Meillä 2v8kk ikäinen tyttö, jolla tulee joitain sanoja ja nyt on hiljaittain oppinut 2 sanan lauseita. (mm. ei koske, äiti auta) Tosin sanat ovat sen verran epäselviä, että suurinta osaa ymmärtää vain meidän perhe. (eikä aina mekään ennenkuin tyttö näyttää, mitä haluaa) Äsken tuli sanomaan piipää. Jolloin jouduin pyytämään, että näyttää, mitä haluaa (leipää halusi). Puheterapiaan pääsee kuulemma vasta 3 vuotiaana. Välillä on itsellä ollut tosi epätoivoinen olo tuon puheen kehityksen kanssa, mutta nyt iloksemme noita sanoja on tosiaan alkanut ilmaantua (vaikka eivät täysin oikeita olekaan=)
Mutta ihanalta tuntuu, kun tyttö on kuitenkin kehittynyt pikkuisia askelia kerrallaan.
Surullisinta on muiden suhtautuminen. Suurin osa (isovanhemmat, ystävät..) väittää, että lapsi on vain LAISKA ja että häntä ei pitäisi ymmärtää, koska muuten ei opikaan puhumaan,jos ymmärrämme hänen vauva kieltään. (tästä aina kiivastun, koska laiskuutta se ei ole vaan tytöllä on yritystä enempi kuin meidän isommilla lapsilla on ollut puheen harjoittelun suhteen).
Lisäksi rasittaa se kun muut äidit huomauttelevat, että heidän lapsensa puhuu jo niin ja niin hyvin, vaikka on nuorempi kuin meidän. (vaikka olenkin kertonut, että meillä puhe kulkee ainakin 1v jäljessä iän mukaisesta kehityksestä) Harmittaa, kun puhuvat näin lapsen kuullen, joka ymmärtää,vaikka sanoja ei kunnolla pystykään tuottamaan.
Sitten on taas se ääripää, jotka kertovat ihmetarinoita lapsista, jotka ovat yhtäkkiä alkaneet puhua täydellisesti 7-vuotiaana (ilman terapioita, joten miksi tekään sinne puheterapiaan menisitte) Rasittavaa..
Oletteko tte muut saaneet vastaavia kommentteja? Tuntuu, että joillekin ei mene jakeluun, vaikka kuinka usein olen selittänyt lapsen tilanteen, niin aina sitä jaksetaan ihmetellä, että eikö se vieläkään puhu!!!
Kuitenkin itseäkin harmittaa se, että paljon ihania juttuja jää kuulematta. Tämän ikäisinä meillä isommat kertoivat niin huvittavia asioita, että vauvakirjan sivut täyttyivät hetkessä. Nyt en ole niitä vielä päässyt täyttämään muuten kuin tytön touhujen osalta. Vaikka on niistäkin paljon iloa =)
Kommentit (12)
kestää aikansa että itselle menee perille että puheessa todella on paljon kuntoutettavaa, mutta vielä kauemmin kestää lähipiirin ymmärtää. Kaikenlaista kukkua saa kuunnella mutta siitä ei kannata ottaa itseensä. Sekin on yksi erityislapsen vanhemman risteistä: kuunnella asiasta tietämättömien " hyviä" neuvoja.
rupesi kunnolla puhumaan. Me pääsimme 2v8kk ensimmäistä kertaa puheterapiaan. Silloin tutustuimme lähinnä tätiin ja kartoitimme mitä hän osaa, ymmärtää leikkien ja äidin kertoman kautta. Ihan samanlaiselta kuulosti teidän puhe kuin meillä tuossa iässä. Puheterapiaa oli meillä lähinnä seuranta kertoja eikä me mitään varsinaisesti harjoitteltu. Muistan, että se puhe sitten kuitenkin putkahti esille ei niin kuin vanhemmilla lapsilla tavuharjoiteluna vaan heti koko sanoja(myös omia). Ja vielä 4 vuotiana tuli ihmettelyä minun puolelta; ai tuollaisenkin sanan hän todella osaa. Ja niitä hauskoja juttuja on sitten kuitenkin ihan kivasti myös hänen osalta kertynyt. En ole kiinnittänyt ympäristöstä tuleviin kommenteihin mitään turhaa huomiota. Olen itse todennut, että hän ei vielä kovin paljon puhu mutta liikunallisesti on hyvin kehittynyt. Ja koska hän tuntui kyllä puheen ymmärtävän en ollut niin huolissaan.
Meillä poika on 1 v 9 kk. Hänellä epäillään kontaktihäiriötä, josta on lähete odottamassa autismiyksikköön. Hän ei vielä sano mitään muuta kuin hyvä. Ymmärtää kyllä puhetta. Me pääsimme jo nyt puheterapiaan. Neurologi suositteli puheterapeutin arviota tilanteesta ja nyt 2 viikon päästä menemme ensimmäisen kerran ja puheterapeutti antoi jo heti 5 aikaa noin viikon välein, että aloitetaan terapia. Menemme oman kunnan puheterapeutille.
Kannattaa koittaa painaa päälle, jos jotakin epäilee. Me aloitimme yksityiseltä neurologilta, joka laittoi pyörät pyörimään. Kävimme siellä joulukuun alussa.
Jaksakaa vaatia ja painaa päälle myös neuvolassa.
Terv. mama3x (lapset 3 v, 1v 9 kk ja masuvauva rv 41)
Mutta kannattaa harmin keskelläkin yrittää (vaikka se joskus vaikeaa onkin ;=D) muistaa, että tuo on ihmisten tapa suhtautua vaikeuksiin ja sairauksiin: yritetään vähätellä sitä ja/tai rationalisoida.
Eli kun jotakin sairautta tai viivästymää ei ymmärretä, eikä haluta katsoa totuutta silmiin, niin yritetään selittää se parhainpäin ja etsiä siihen jokin ratkaisu. " Kun ette vaan ymmärrä epäselvää puhetta, niin lapsi oppii puhumaan selvemmin" ...
Sukulaisille voi olla psyykkisesti kova paikka myöntää, että lapsella on jokin erityishäiriö, joka ei kenties parane koskaan (meillä se siis on kuopuksella lievää autismia/asperger). Mieluummin sen toki selittää itselleen kasvatusongelmaksi, joka on ratkaistavissa.
Mutta tietenkin se vanhempia kyrsii kuunnella tyhmiä neuvoja, vaikka ne ovat periaatteessa hyvää tarkoittavia.
Onneksi tuota on meillä ollut vähän, suku on ymmärtänyt suhtautua asiaan kuunnellen eikä vastaanväittäen.
Puheterapeuttina pitää sen verran sanoa että puheterapian aloittaminen vasta noin kolmen vuoden iässä on hyvin perusteltua. Tämä pätee jos lapsella hyvä kontakti (ei epäilyä vuorovaikutuksen ongelmasta), hyvä kuulo ja normaali puheen ymmärrys. Tällöin on tavallisesti järkevintä odottaa puhetta kolmeen vuoteen ja katsoa tilannetta sitten uudestaan. Tavallisesti käy niin että hitaammin puhumaan oppivilla muuten normaalisti kehittyvillä lapsilla puhe alkaa kehittyä juuri kolmen ikävuoden tietämillä ja silloin sanoja tuleekin sitten ihan älyttömän nopeasti. Lisäksi puhe on näillä lapsilla tullessaan paljon valmiimpaa kuin lapsilla jotka alkavat puhua ns. tavallisessa aikataulussa. Eli nelivuotiaana eroa lapsien välillä ei enää juuri ole. Lisäksi tälläinen hitaampi puheen kehittyminen ei ennusta minkäänlaista kielellisestä ongelmaa tulevaisuudessa. Nyrkkisääntönä voi sanoa että sanat vuosikkaana ja lauseet kaksivuotiaana ja vuoden heitto on normaalia. Eli kaksivuotias jolla on käytössään sanoja on ihan normaali tapaus, kaikki kehittyvät omassa aikataulussaan.
Anteeksi tämä vaahtoaminen, harmittaa vaan välillä tämä " paina päälle mentaliteetti" . Kyllä ne asiantuntijatkin joskus ovat oikeassa.
siihen suhtautumiseen :) Ihmisten ajatukset kulkevat yllättävä samoja ratoja ja samoja asioita saa kuulla " uutena totuutena" vähän jokaiselta. Kai se tarkoitus on useimmiten hyvä. Yksi lause mihin tällä kertaa olen kyllästynyt, on " ei ne sitten koulussa enää vaipoissa kulje" - kaksospojat 3v eivät ole vielä ihan samaa mieltä äidin kanssa vaippojen pois jättämisestä.
Meillä toinen poika käy pari kertaa puheterapeutin arvioitavana ja sitten neurologilla, kun on vähän hitautta muuallakin kuin puheessa. Ymmärtää hyvin ja puhuu pitkiä lauseita, taivuttaa sanat, osaa eri aikamuodot ja sanavarasto on laaja. Ongelma on vain ymmärrettävyys, varsinkin vieraammat eivät ole aina perillä mistä puhutaan. Kirjaimet vaihtavat runsaasti paikkaa, korvautuvat toisilla, jäävät pois ja osa sanoista on ihan omia. Vähän tyyliin te on imun toti, se on minun koti.
Meillä on auttanut puheen monipuolistumiseen ja selkiytymiseen se, että toistamme aina lapsen sanat oikein, kuitenkaan painottamatta virheitä -> niin, se on sinun koti. Puhumme lapsille paljon, käytämme oikeita sanoja emmekä ota käyttöön lapsen sanoja, vaikka osa onkin ihan hauskoja. Jossain vaiheessa esim. kuorma-auto oli praapu. Nyt uusina opitut sanat menevät enemmän oikein, kuin ne jotka on opittu pienempänä. Sanat kuitenkin korjautuvat pikkuhiljaa. Papitaato -> papititaato -> pakettiaato. Vielä on vähän matkaa pakettiautoon :) Kun lapsi juttelee vieraan kanssa, autamme myös. Jos näen, ettei aikuinen ymmärrä, toistan lapsen sanat tähän tapaan: Mikko ei tainnut kuulla kun sanoit, että sinulla on punainen traktori. Sillä tavalla vieraatkin ovat oppineet " kuulemaan" eli ymmärtämään lapsen puhetta. Poika puhuu nyt paljon, iloisesti ja pakottomasti, eikä taida itse ihan tietääkään, että ongelmia on. Koskaan ei siis kukaan ole päässyt nolaamaan sanomalla, ettei puheesta saa selvää.
Isä tuli jo reilun vuoden iässä, äiti ei vieläkään. Olin täätä viime kesään, sitten pari kuukautta tääti ja nyt ääti. Toinen poika sanoo äiti. Äi on pojalle vaikea yhdistelmä, päivävaatteetkin ovat päävävaatteet.
Jotkut neurologit sanovat, että puheterapiasta ei ole mitään hyötyä. Voihan se näinkin olla jo vanhemman roolistakin katsottuna. Monta kertaa olen huomannut, että harjoittelusta ei sinänsä ole mitään hyötyä. Pikkukaveri oppii asiat silloin, kun palikat päässä loksahtavat kohdalleen, ei aikaisemmin. Surullista, mutta totta...
Ja ne isovanhemmat on perseestä, myös meidän, anteeksi sanamuoto. Ne eivät ymmärrä mitään näistä erityisasioista. Niiden tapa aikoinaan oli vain antaa asioiden olla, puhumattomina. Ja ne eivät kestä sitä, että nämä erityisyydet ovat yleensä perinnöllisiä. Piirteitä löytyy reilusti vanhuksista!!
Anteeksi, että sotken. Olen itse juuri kuullut tuon lapsen puheterapeutilta, minkä sanoit, ja rauhoittunut asiassa (odottamaan sitä toivottavaa 3-v. puhetta). Se, että neuvolassa ei kuitenkaan kerrottu asioita tuohon malliin kuin sinä tässä esitit, tuo vanhemmalle ihan erilaiset odotukset (erityisesti huolen) kuin sitten pitäisi. Se stressaa muakin, että ympäristö ihmettelee puheenviivästystä ja muut näkyvät oppivan selkeästi aiemmin puhumaan, mutta sitä ei ota niin vakavasti nyt enää / tällä hetkellä, kun olen kuullut asiantuntijalta, ettei kannata vielä huolehtia, mutta meillä erityisesti lääkäri oli se, joka oli huolissaan lapsenkehityksestä. Hän oli huolissaan enemmän kuin minä ja nimenomaan tahtoi mun ottavan yhteyttä puheterapiaan 2,5-v. jos pitkiä lauseita ei siinä vaiheessa tulisi. Samoin sanoi terveydenhoitaja. Mistä syystä neuvolat kiinnittävät huomiota sillä tavalla puheeseen siinä vaiheessa ja neuvovat ottamaan yhteyttä puheterapiaan, jos sitä ei käytännössä voida aloittaa alle 3-v. silloin, kun lapsi yleensä reagoi eikä ole huoltakaan asiasta? Eikö kannattaisi ennemmin sopia niin, että terveydenhoitaja katsastaa lapsen 3-v. ja siinä vaiheessa aletaan puhua puheterapiatarpeesta, kun siihen huoleen oikeasti on tarvetta? Ei kai kannattaisi puhua ollenkaan vanhemmille puheterapiasta ja siitä, että 2,5-v. jo pitäisi puhua pitkiä lauseita, jos paljon vähempi puhe, joskus vain muutamat sanatkin alle 3-v. ovat normaaleja? En sano mitään puheterapiaan yhteydenottamista vastaan vaan vain käytännöllisyyden ja vanhempien huolen vähentämisen puolesta. Itsekin tiedän ympäristön tuomat paineet ja äidintunteet asiassa. Huolelle ei voi kovin paljon mitään. Ei erityisesti, jos lääkäri on ollut erityisen huolissaan.
Siksi meidän kaupungissamme on sovittu neuvolan, erityislastentarhanopettajien, psykologien yms. kesken yhteisistä pelisäännöistä. Meillä puheterapian ohjataan pelkän puheen epäselvyyden/vähyyden/puuttumisen takia vasta 3-vuotias lapsi. Alle kolmivuotiaita asiakkaitakin minulla toki on, silloin heillä on ongelmia imemisessä/syömisessä, puheen ymmärtämisessä tai poikkeva kontakti. Näihin asioihin on tärkeä puuttua jo mahdollisimman varhain. Mutta ihan tosissaan on selvää tutkimustietoa siitä ettei pelkkä viivästynyt puheen kehitys vaikuta muuhun kognitiiviseen kehitykseen. Eikä ennusta minkäänlaisia ongelmia esim. kouluiässä. Tosi tärkeää on se mitä kotona arjessa lapsen kanssa tehdään. Ihan oikeasti voi miettiä paljonko 45 minuuttia kerran tai kaksi viikossa voi vaikuttaa verrattuna siihen että kotona arjessa edistetään lapsen kielellistä kehitystä lukemalla kirjoja, nimeämällä asioita ja juttelemalla lapsen kanssa. Tämä ei ole syyllistämistä vaan ihan totta. Suurin osa vanhemmista tekee siis tietämättään puheterapiaa kotona joka päivä. Ainakin meillä on mahdollista päästä jo alle 3-vuotiaan kanssa muutamalle käynnille puheterapeutin luo juttelemaan juuri näistä arkipäivän tavoista tukea puheen kehitystä. Itselläni on tosi hyviä kokemuksia juuri näistä ohjauskäynneistä ja niillä saadaan paljon hyvää aikaiseksi. Lukemista suosittelen lämpimästi ja asioiden nimeämistä ja selittämistä ihan arjessa. Jos lapsi näkee kissan ja sanoo kii, on hyvä antaa oikea malli ja lisäta ilmaisuun vielä jotain " niin siinä on musta kissa, katsopa kuinka paksu häntä sillä on" yms...ymmärtänet mitä tarkoitan. Anteeksi tämä vaahtoaminen, tämä on meikäläisen lempiaiheita. Ja vielä kerran, en todellakaan halua syyllistää ketään. Tunnen muutaman kollegan joiden omat lapset ovat alkaneet puhua vasta kolmen vuoden iässä vaikka äiti on taatusti antanut vaikka mitä virikettä. Toisaalta uskon että aika moni lapsi jäisi tulematta puheterapeutin vastaanotolle jos vanhemmat osaisivat/jaksaisivat tukea lapsen kielen kehitystä arjessa.
Tsemppiä teille!
Aurina (ainakin vielä ammatistaan innostunut pt)
joten ollaan tosiaan samoilla linjoilla. En usko, että monetkaan pitivät tätä vaahtoamisena vaan rauhoittavana tekijänä. Linjausta pitäisi viedä neuvolaan lisää, kun eivät siellä näy ymmärtävän tehdä sitä kaikkialla. Sitten vanhemmat kenties osittain rauhoittuisivat ja jäisivät vain tarkkailemaan tilannetta. Itselläni on sellainen pelko, että liian aikaisin aletut neurologiset ja muut tutkimuset voivat tuottaa vääriäkin tuloksia, jotka tuottavat uskomattoman suurta ahdistusta vanhemmissa. Toisinkin varmaan silti käy!
Kaikille hyvää talvipäivää ja kiitos vastauksesta!
Viimeksi ihanin asia puheen kehityksessä oli, kun tyttö oppi sanomaan ÄITI (2v7kk iässä) tai sanoo se täiti,mutta sitä ennen ei sanonut mitenkään.
Isi oppi sanomaan aiemmin n.2v5kk (ishi)