Keski-ikä ja äkkikuoleman pelko. Ei vain vanhempien vaan myös itseni tai puolisoni

Me 44, 45, 71 (sänkyynhoidettava, hoivakodissa) ja 76 (omillaan). Mulla oli myös tuollainen vaihe, mutta jotenkin se meni ajan kanssa ohi. Kaipa se, kun isän kanssa elellään tilannetta, jossa hänen toivoisi pääsevän pian pois, laukaisi jonkun ajatussikermän omastakin kuolevaisuudesta ihan uudella tasolla, vaikka näin perussairauksien kanssa elelevinä ollaan molemmat koettu omat läheltäpitihetkemme jo alle kolmekymppisinä. Kyllä se(kin) muokkaa ihmistä.

Äkkikuolema ei todellakaan ole pahin tapa lähteä täältä. Päinvastoin.

Ihmisen tulee vain pitää huolta, että asiat yläkerran kanssa ovat kunnossa.

Ei kai nyt vielä. Eikö olisi järkevää pelätä ennemmin ettei ruoka jää kurkkuun ja puree vähän kerrallaan, nestettä päälle. Eikä kaadu ja kalauta kalloa. Jos kuolisi, menisi varmaan valoportaalin kautta korkeampaan värähtelyyn? Kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Äkkikuolema ei todellakaan ole pahin tapa lähteä täältä. Päinvastoin.

Minun neljänkymmenen nurkilla oleva ystäväni oli saanut slaagin yksin ja löydettiin menehtyneenä. Äitinsä sanoi terveydenhuollon edustajan sanoneen, ettei tytär ehtinyt kärsiä pitkään. 

En osaa pelätä kuolemaa ja nimenomaan äkkikuolemaa juuri toivoisin itselleni. Miksi haluaisin kuihtua hitaasti kituen, odottaen, pois? Äkkiä vaan kun aika on. Asiat on sillä mallilla oikeastaan aina, että mitään ei jää ns. kesken ja ihan tarpeeksi olen elämässäni nähnyt ja tehnyt. Nyt 42v. Mitä on kuoleman jälkeen? Sitä en tiedä, mutta kiinnostuksella odotan.

Ei äkkikuolema ole paha, se on paha että joutuu kärsimään pitkään. 

Kuoleman jälkeen Jeesuksen omilla on ikuinen elämä.

Olisihan se kamalaa menettää läheinen yllättäen, mutta mielummin niin kuin antaa hänen kuolla vanhuuteen, eli käytännössä nestehukkaan, vanhainkodissa mistään mitään ymmärtämättä. Yhden sellaisen kitumisen nähneenä en toivo sitä kohtaloa kenellekään läheiselleni. Nopea kuolema vaan.