Lue keskustelun säännöt.
Pitäisikö erota?
20.04.2024 |
Ollaan oltu miehen kanssa yhdessä reilu vuosi, rakastuttiin nopeesti ja oltu yhdessä tiiviisti lähes koko tämä aika, ollaan toistemme ensirakkaudet.
Hän on kuitenkin lähes koko nuoruus ja aikuisiän sairastanut masennusta joka viime vuonna kärjistyi stressin takia, joutui sairaalaan pitkäksi aikaa ja diagnoosiksi sai psykoottinen masennus. Mainittakoon että psykoottisuus on nyt jo tiessään lääkkeiden ansiosta.
Mies on baltian maasta kotoisin ja lähinnä mun takia halusi jäädä suomeen. Puhutaan yhdessä englantia joka sujuu sulavasti molemmilta mutta eihän se kummankaan tunnekieli ole. Silti ei tähän mennessä mitään asiaa ole ollut mitä ei oltaisi saatu keskusteltua.
Nyt kun hänen sairauden kanssa on tilanne rauhoittunut ja ehkä pinkit vastarakastunedn lasit ainakin itseltä häipyneet, oon alkanut tosissaan miettiä onko tämä suhde mulle se oikea.
Hän on ihana, meillä on hauskaa yhdessä ja samanlaiset tulevaisuuden suunnitelmat. Kuitenkin tuntuu että tää on yhtä projektia. Odotan koska hän löytää töitä (on ollut todella vaikeeta löytää), koska oppii suomea (motivaatio pahasti hukassa ja tuntuu että mun apua tarvitsee siihen oppimisessa paljon), koska masennus helpottaa niin että se ei väritä meidän koko elämää, koska hän oppii kommunikoimaan samalla tavalla kun minä. Itse olen todella ajatteleva ja keskusteleva ihminen ja tuntuu että hän ei ollenkaan. Tottakai kielimuurikin vaikuttaa mutta alkaa tuntua että ollaan vaan siltä osin erilaisia. Tunnen olevani parhaimmillaan kun pääsen vaihtamaan ajatuksia ja pohtimaan asioita. Komminikointi ois niin tärkee myös meidän välisten asioitten selvittämisessä, nyt tuntuu että oon täysin yksin vastuussa siitä että esim erimielisyydet selvitetään.
Pitkään hänen sairaus oireili osittain niin että ns kääntyi mua vastaan, piikitteli mun astetta värikkäämmästä menneestä elämästä, mulla ei saanut olla kivaa kun hänelläkään ei ollut. Hän sai alkuun mun itsetunnon ihan nolliin tolla touhulla, kunnes vihdoin tajusin että näin tää ei voi mennä. Riideltiin paljon, otin eron esille. Siitä asti asiat on tuntuneet eriltä, hän selvästi ymmärsi että on toiminut väärin ja purkanut pahan olonsa ihan väärään paikkaan.
No asiaan, mistä mä tiedän onko se nyt se mun elämäni mies, loppuelämän suhde? Tiiän että kukaan ei mun puolesta sitä voi kertoa, mutta tarvisin kipeästi näkemyksiä ja neuvoja miten selvittää tämä. Yksi mua häiritsevä seikka on myös se että mies ei pysty kunnolla tutustumaan mun perheeseen koska he ei puhu englantia. Ehkä tämä asia joskus hamassa tulevaisuudessa voisi toteutua jos hän oppii suomea tarpeeksi hyvin. Luin jostain että oikea kumppani on sinulle sekä se oikea että valmis. Nyt tuntuu että hän ei ole valmis, musta tuntuu että mun pitäisi tavallaan muovata hänestä sellainen. Tuntuu jotenkin väärältä.
Ajatuksia kellään?
Kommentit (22)
Jos ajatus hänen menettämisestään ei tunnu pahalta, vaan uskot olevasi onnellisempi ilman häntä, niin asia on selvä.
Jos eroaminen hänestä tuntuu hyvältä,antaa mielenrauhan, silloin se on oikea päätös.
Säälistä ei pidä jäädä jumiin toiseen ihmiseen.Sinun tulee oikeasti rakastaa häntä .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pyöritätkö arkea yksin? Siis siivoatko, käyt kaupassa ja teet ruuat? Tuntuuko, että vain sinun rahoillasi eletään? Nämä asiat kertaantuvat ja kuormittavat vuosien saatossa.
Onko puolisollasi koulutusta? Suomessa ei saa työtä nykyisin ilman koulutusta. Joku tutkinto pitäisi olla käytynä loppuun.
Onko lapsihaaveita? Jos on, niin mieti millainen vanhempi kumppanisi olisi. Heräisikö yöllä vai käskisikö sinua heräämään? Jäisikö hän kipeän lapsen kanssa kotiin vai menisikö töihin? Olisiko turvallinen vanhempi? Käyttääkö päihteitä?
Kokeeko kumppanisi tuskaa siitä, että asuu vieraassa maassa? Voisitko sinä työskennellä ulkomailla? Entä jos muutatte hänen kotimaahansa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen jättänyt ahdistuneen, opinnot kesken jättäneen miehen. En jaksanut sitä että minun piti elättää ja kannatella aikuista ihmistä.
Palasimme yhteen, kun mies sai asiansa kuntoon: valmistui, sai työpaikan ja sai muutenkin elämänsä kuntoon.
Nyt olemme olleet 8 vuotta yhdessä tuosta, ei tietysti aina ole ollut helppoa tai kivaa, mutta kyllä tuo oli hyvä välivaihe. Suhteessa pitää mielestäni olla tasaveroiset aikuiset, joista molemmat pärjäisivät halutessaan myös yksin.
Minä olen aloittaja. Ettekö näe että valehtelen kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies osallistuu kyllä arkeen niin hyvin kun voi, esim en itse ole kuukausiin tehnyt ruokaa kun on "hänen homma". Jonkun aikaa olen maksanut yksin meidän vuokran että mies saa maksettua turhia vanhoja osamaksulaskujaan pois. Ruuat ostetaan puoliksi yleensä. Ja joo, kyllä tää sponsorointikin välillä vituttaa.
Koulutusta hänellä ei ole ja on puhunut että haaveilee että voisi joskus käydä amiksen suomessa. Tähänkin tottakai menee paljon aikaa kun siellä vaaditaan hyvä suomen kieli.
Lapsi asiaa olen miettinyt paljon. Halutaan molemmat lapsia, mut millaistahan se olisi kjn kuitenkin jonkun verran kulttuurieroa löytyy. Hän on pari kertaa ohimennen sanonut jotain lapsiin liittyvää joka on pistänyt miettimään onko siitä oikeesti isä ainesta. Kyllä varmasti rakastaisi lapsiaan ja olisi ihan hyvä isä kuitenkin. En kuitenkaan usko että hirveän hyvin oppisi suomea siihen mennessä, enkä tiedä miten lapsen kasvatus semmosessa kielisekasopassa onnistuu, ja haluanko edes sitä. Suomi on mulle tärkeä kieli.
Mies ei käytä päihteitä. Olen huomannut että kyllä täällä vieraassa maassa olo osaltaan lisää miehen masennusta, ei sillä ole kavereita täällä. Joka päivä vaan eletään ja hengitetään sitä että saako työpaikan ja sillä pitäisi asioiden ratketa.. Ratkeaako kuitenkaan. En haluaisi muuttaa hänen kotimaahansa, eikä hänkään haluaisi että mennään sinne. On vähän sellainen paikka että täällä on kuitenkin aina vähän paremmat mahdollisuudet kaikkeen.
Nyt kun omaa kirjoitusta lukee niin tuntuu aika selvältä mitä pitäis tehdä. Sit kun katon toista silmiin niin nää ajatukset taas meinaa väistyä..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä tiedä.
Jos on rakkaus, niin se on paljon.
Asukaa vähän aikaa erillään?
Olisiko sitten helpompi hahmottaa, ja kummankin luoda sitä omaa?
Niinkuin tuossa joku kirjoitti heillä sellaisen toimineen.
Kinkkinen on.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen jättänyt ahdistuneen, opinnot kesken jättäneen miehen. En jaksanut sitä että minun piti elättää ja kannatella aikuista ihmistä.
Palasimme yhteen, kun mies sai asiansa kuntoon: valmistui, sai työpaikan ja sai muutenkin elämänsä kuntoon.
Nyt olemme olleet 8 vuotta yhdessä tuosta, ei tietysti aina ole ollut helppoa tai kivaa, mutta kyllä tuo oli hyvä välivaihe. Suhteessa pitää mielestäni olla tasaveroiset aikuiset, joista molemmat pärjäisivät halutessaan myös yksin.
Olet oikeassa että suhteessa pitäisi olla tasaveroiset aikuiset.
Mies etsii tällä hetkellä sellaisia työpaikkoja jotka olisivat toisissa kaupungeissa ja työn kylkeen kuuluu asunto. Eli semmoisen kun saisi niin saataisiin tavallaan hajurakoa, saataisiin ottaa alun tapailuvaihe ns uudestaan kun se meillä vähän jäi olemattomiin kun oltiin niin tiiviisti yhdessä. Voisihan se auttaa, tai sitten mun eroajatukset vaan vahvistuu kun pääsee olemaan enemmän yksin.
Sillon kun otin eron esille, ensimmäinen mitä hän sanoi oli että hänen elämä loppuu jos erotaan. Pelästyin sitä ja sanoin jälkeenpäin että en oikein tykkää että tässä on sekin ns uhka että et haluaisi elää ilman mua, niin hän vastasi vaan että oli niin tunnepuuskassa silloin. Tuntuu siis että sillä ei juuri muuta ole kun minä ja sekin vähän ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kyllä tiedä.
Jos on rakkaus, niin se on paljon.
Asukaa vähän aikaa erillään?
Olisiko sitten helpompi hahmottaa, ja kummankin luoda sitä omaa?
Niinkuin tuossa joku kirjoitti heillä sellaisen toimineen.
Kinkkinen on.
Kinkkistä on joo. En haluisi luovuttaa liian helpollakaan. Vastasinkin heti sun kommentin jälkeen että erilleen muutto on suunnitteilla ja ois mahdollista. Se vois avata kyllä silmiä. Tässä maailman tilanteessa tuntuu vaan olevan vaikeeta niitä töitä saada, varsinkaan hänen.
Noh, hyvää karmaa ainakin keräät olemalla tukena toiselle ihmiselle. Oletko varma, ettet kaipaisi häntä, jos eroaisitte? Usein on vaikea osata arvostaa sitä mitä on ennen kuin sen menettää. Mutta jos ero tuntuu oikealta ratkaisulta, niin silloin se kannattaa tehdä.
Mies voisi kyllä kanssa osallistua vuokraan vaikka onkin velkoja. Ja kannusta häntä etsimään ystäviä, vaikka kaverihaku.net.
Aloituksessa enemmän sanoja kuin tietosanakirjassa, en pystynyt lukea.
Kun oma tunne-elämä ei ole vielä tasapainossa ei kannattaisi aloittaa yhteiselämän miettimistäkäään
Vierailija kirjoitti:
Noh, hyvää karmaa ainakin keräät olemalla tukena toiselle ihmiselle. Oletko varma, ettet kaipaisi häntä, jos eroaisitte? Usein on vaikea osata arvostaa sitä mitä on ennen kuin sen menettää. Mutta jos ero tuntuu oikealta ratkaisulta, niin silloin se kannattaa tehdä.
Mies voisi kyllä kanssa osallistua vuokraan vaikka onkin velkoja. Ja kannusta häntä etsimään ystäviä, vaikka kaverihaku.net.
Kaipaisin varmaan enemmän mitä nyt osaan kuvitella, siinä oot oikeessa. Pitää miettiä loppuun jokainen skenaario.
Oon ihan itse tarjoutunut maksamaan vuokria kun hänellä tulee niin säälittävän vähän sitä rahaa. Selvästi on omantunnontuskia asiasta, haluaa kuulemma maksaa kaiken takaisin. Toki se mulle käy, ja oon sanonut että ei voi koskaan tietää, joskus voi olla tilanne toisinpäin että minä tarviin apua.
Unohdin lisätä aloitukseen
Viimeaikoina olen huomannut miettiväni eroa päivittäin, millaista elämä olisi ilman häntä. Sydän siinä erossa särkyisi pahasti mutta silti ikävöin paljon sitä tiettyä vapautta mitä on olla yksin. Viihdyn yksin todella hyvin, olen aina viihtynyt. Ihmisenä olen sellainen että imen ympärillä olevien ihmisten mielentilat itseeni. Voitte siis kuvitella millaista on elää ahdistuneen ja stressaantuneen ihmisen kanssa. Toki on itselläkin taipumusta stressiin ja ahdistukseen, mutta nyt vielä omien juttujen lisäksi mietin koko ajan sitä toista. Vaikka meillä on edelleen paljon hyviä hetkiä ja läheisyyttä, tuntuu silti että tämä ottaa enemmän kun antaa. Toisaalta tunnen suuresti huonoa omaatuntoa että haluaisin ajatella itseäni enkä vaan tukea toista maailman loppuun asti vaikka se syökin itseäni..