Kuinka monta vuotta olet ikävöinyt jotain ihmistä? Minkälainen suhde - joku exä tms? Kuka tekee tässä ennätyksen?

19 vuotta. Ex.

Koko aikuisen elämäni. Meillä olisi paha riita selvitettävänä josta en pääse irti ja eteenpäin. Tyyppi on laittanut luukkunsa täysin kiinni. 

14v

En itke hänen peräänsä, mutta hän on ollut mun suurin rakkaus. Muutaman kerran ollaan juteltu tuossa välissä somessa, mutta ei siis olla oltu yhdessä 14 vuoteen. Kyseessä ensirakkaus molemminpuolin. 

Olen ikävöinyt 13,5 vuotta erästä entistä poikaystävääni. Olimme yhdessä vain muutaman kuukauden, jonka jälkeen hän lähti takaisin kotimaahansa maapallon toiselle puolen. Olemme olleet yhteydessä kaikki nämä vuodet, mutta emme ole tavanneet uudelleen. Perustin perheen täällä Suomessa ja hänellä on omat kuvionsa. 

30 vuotta ikävöinyt tyyppiä, johon rakastuin nuorena. Tilannetta ei parantanut se, että hän kuoli äskettäin.

Vierailija kirjoitti:

19 vuotta. Ex.

IHANAA - ON SIIS MUITAKIN... jos olet vielä sutkoht nuori niin sinulla aikaa voittaa tämä 'kisa'. Luuletko että kaipuu häviää koskaan? Mitä sille voisi tehdä - yksipuolisesti???!!! Minä kirjoitan ja kirjoitan aina uudestaan ja uudestaan tietyn ajan kuluttua mutta KIPU EI VAIN KATOA MINNEKÄÄN... Menenkö tämän kanssa ihan hautaani saakka - HIRVITTÄÄ että jäisi selvittämättä...

Minä ikävöin aina kaikkia. Siskoani nuorempana versiona, lapsia pieninä, tuttavuuksia, joihin ei ole tullut pidettyä yhteyttä, exiäkin kyllä.

En ehkä ikävöinyt, mutta haikaillut ja haaveillut. Yläaste- ja lukioaikainen ihastus. Reilut 30 vuotta viime näkemisestä. Yhä usein mielessä. Mutta fantasian tasolle jää. :)

8 vuotta erkaanutettuja lapsiani.

Useamman vuoden, ehkä 4-5. Tilanne on täysi katastrofi, eikä välejä voi millään maailman konstein enää korjata. Aika myös käy vähiin, siihen on syynsä. Sen lisäksi minulla on totaalisen mixed feelings: en tiedä vihaanko häntä enemmän kuin suren - luultavasti. Ison osan vuorokaudesta toivon hänen kärsivän ja kuolevan kituen; niin käsittämättömän törkeästi hän minua ajoittain kohteli. 

Mä olen tällainen ikävöijä. Ikåvöin edesmenneitä läheisiä ja lemmikkejä, entisiä ystäviä ja puolisoita jne. Minua auttoi kun ymmärsin, että ihmisten ikävöinnissä on paljon sitä, että aika kultaa muistot ja romanttisia suhteita romantisoi muistoissaan liikaakin. Palauttelen siis itseäni maan pinnalle. Toisaalta kaipauksen tunne pitää myös hyväksyä ja suoda sillekin hetkensä. Sitten se joutaa taas mennä, sille ei kannata antaa määräänsä enempää sijaa. Elämä on tässä ja nyt, ei menneissä, vaikka olenkin nostalgikko.

Varmaan kohtsillään 24v. Oli vajaan vuoden suhde Suomessa työkeikalla olevan ranskattaren kanssa jossa kaikki soljui todella hienosti omalla painollaan ja yhteinen sävel oli kohdallaan.

Siis ikävöin ko. ihmisen silloista versiota ja varmaan itsenikin nuorempaa painosta myös. Nykyisinä keski-ikäisinä tuskin kipinöisi noin väkevästi.

Sydäntä raastava kaipuuhan on se paras tunne. Miksi valitatte jos teillä on jotain noin hienoa.

Käytännössä 2017 lähtien eli 7 vuotta. Viimeeksi 2019 ollut tekemisissä hänen kanssaan mutta pilalle meni jo 2017. Tapailukumppani jota edelleen ikävöin.

Ikävöin nuoruutta, sitä virtaa ja voimaa ja optimismia. Kaikki oli uutta ja hienoa! Rakastuminenkin poltti rintaa ja mullisti maailman. Meno oli kaikin puolin villiä!

Nyt olen jo 50 ja kaikki on vähän plääh. Tunteet latistuvat. Rakkauskin on lähinnä semmoista "ihan kivaa". Mitään uutta ei oikeastaan enää ole odotettavissa. Mutta semmosta se on, elämä.

Onneksi on pullaa ja kahvia, ne vielä maistuu.

Voi teitä. Elämä menee hukkaan haavekuvan perään haikaillessa. Jos jää jumiin menneisyyteen tuolla tavalla, kannattaisi pysähtyä miettimään omaa elämäänsä. Voisiko sitä muuttaa ja parantaa niin, että voisi keskittyä uusiin hyviin asioihin ja todellisuuteen eikä jonkun menneen hautomiseen? Esim. huonossa suhteessa eläminen ja jonkun menneen tuttavuuden haaveilu on raskasta ja kuluttavaa, samalla elämä soljuu ohitse. 

Vierailija kirjoitti:

Varmaan kohtsillään 24v. Oli vajaan vuoden suhde Suomessa työkeikalla olevan ranskattaren kanssa jossa kaikki soljui todella hienosti omalla painollaan ja yhteinen sävel oli kohdallaan.

Siis ikävöin ko. ihmisen silloista versiota ja varmaan itsenikin nuorempaa painosta myös. Nykyisinä keski-ikäisinä tuskin kipinöisi noin väkevästi.

Hieno kuvaus, että siihen ikävöintiin liittynee muutakin kuin se itse ihminen. 

Mikä teitä vaivaa? Ihminen joka takertuu haavekuviin on varsin säälittävä ja jopa pelottava. Hankkikaa apua.

Ilmeisesti olette niitä ihmisiä, joille pitää sanoa rehellisesti, että ; " Painu hel#..".  Muuten jäätte roikkumaan jossain huuhaa  oljenkorressa, jos yrittää ystävällisesti erota.

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti olette niitä ihmisiä, joille pitää sanoa rehellisesti, että ; " Painu hel#..".  Muuten jäätte roikkumaan jossain huuhaa  oljenkorressa, jos yrittää ystävällisesti erota.

Miten roikkumaan? Olen blokannut henkilön joka ikisessä mahdollisessa paikassa, ja ennemmin helvetti jäätyy kuin ottaisin häneen minkään valtakunnan yhteyttä. Mutta toki tämänkin voi tietysti ajatella _roikkumisena_? Luulin että ketjun aiheena oli ikävä _tunteena_ - se on vähän eri asia.