Mitä pitäisi tehdä jos on masentunut, mutta siihen oikeasti aihetta eikä tilanna korjaannu mihinkään elämässä, vaikka masennuksen hoitaisi?

Kun usein puhutaan, että masentunut tuntee elämänsä huonoksi. Varmasti totta, mutta entä jos ihminen toteaa itse ajan kanssa elämänsä huonoksi ja masentuu vasta sitten?

Ap

Up

En tiedä 

Itse olen juuri samanlaisessa tilanteessa. En tiedä mitä asialle voisi tehdä, mitkään lääkkeet tai terapia ei voi auttaa, kun juurisyy masennukselle ei niillä poistu. 

On viisautta hyväksyä tosiasiat.

Totta kai on surullista ja väärin, jos on kokenut väkivaltaa tai joutunut lapsena sukulaisen hyväksikäyttämäksi. On surullista, jos oma lapsi sortuu huumeisiin. On surullista, jos menettää terveytensä jne.

Ystäväni suree edelleen lapsensa kuolemaa alkoholismiin, vaikka kuolemasta tulee kesällä 8 vuotta.

Suru on eri asia kuin masennus. Masenus on naamioitunutta vihaa, joka voi kohdistua väärin toimineisiin ihmisiin tai kuten usein. ihmiseen itseensä.

Vihan tunnistaminen ja tunnustaminen on avain masennuksesta toipumiseen.

Masennusta on helppoa hoitaa jos se syntyy ns. Tyhjästä, mutta jos siihen on joku syy mikä ei poistu niin tilanne on vaikeampi.

Mulla tilanne korjaantui, kun ryhdyin vegaaniksi ja sen lisäksi aloin syödä B 6 vitamiinia, joka lisää endorfiinia eli onnellisuutta. Vaikutus on uskomaton. Kandee kokeilla.

Minun elämäni on juuri tällainen. Olen yrittänyt mutta en enää jaksa. En näe mitään positiivista elämässäni kovinkaan usein. Olen myös kateellinen niille joilla menee hyvin tai ovat tyytyväisiä siihen mitä heillä on. Olen opiskellut monta ammattia, olen laihduttanut, olen käynyt plastiikkakirurgisissa operaatioissa, minulla on työpaikka... Mutta, palkka on huono, ihmissuhde huono, ulkonäkö paskaa, seksi on yhtä tyhjän kanssa eikä tunnu missään, mikään ei kiinnosta, mitään ei jaksa, vaatteet on kuraa, suihkuun jaksaa mennä pari kertaa viikossa, elämä on tyhjää. Ei ihmekkään kun masentaa, syön silti lääkkeitä koska se vie tunteet jopa vitutuksen ja negatiivisen. Olen nykyään vain neutraali tunnetasoltani.

Vierailija kirjoitti:

On viisautta hyväksyä tosiasiat.

Totta kai on surullista ja väärin, jos on kokenut väkivaltaa tai joutunut lapsena sukulaisen hyväksikäyttämäksi. On surullista, jos oma lapsi sortuu huumeisiin. On surullista, jos menettää terveytensä jne.

Ystäväni suree edelleen lapsensa kuolemaa alkoholismiin, vaikka kuolemasta tulee kesällä 8 vuotta.

Suru on eri asia kuin masennus. Masenus on naamioitunutta vihaa, joka voi kohdistua väärin toimineisiin ihmisiin tai kuten usein. ihmiseen itseensä.

Vihan tunnistaminen ja tunnustaminen on avain masennuksesta toipumiseen.

Mutta miksi joku ei olisi masentunut linkin tilanteessa?

Tuossakin olisi aivan pätevä syy masennukselle. Helppo se on pillereillä hoitaa jos se iskee tyhjästä hyvin pärjäävälle ihmiselle, mutta entäs jos tulee sellaiselle jolla on ihan todellinen aihe ja se aihe rajoittaa elämää?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minun elämäni on juuri tällainen. Olen yrittänyt mutta en enää jaksa. En näe mitään positiivista elämässäni kovinkaan usein. Olen myös kateellinen niille joilla menee hyvin tai ovat tyytyväisiä siihen mitä heillä on. Olen opiskellut monta ammattia, olen laihduttanut, olen käynyt plastiikkakirurgisissa operaatioissa, minulla on työpaikka... Mutta, palkka on huono, ihmissuhde huono, ulkonäkö paskaa, seksi on yhtä tyhjän kanssa eikä tunnu missään, mikään ei kiinnosta, mitään ei jaksa, vaatteet on kuraa, suihkuun jaksaa mennä pari kertaa viikossa, elämä on tyhjää. Ei ihmekkään kun masentaa, syön silti lääkkeitä koska se vie tunteet jopa vitutuksen ja negatiivisen. Olen nykyään vain neutraali tunnetasoltani.

Mutta entäs jos joku ei edes saa parisuhdetta ja kokea sitä?

Vierailija kirjoitti:

Minun elämäni on juuri tällainen. Olen yrittänyt mutta en enää jaksa. En näe mitään positiivista elämässäni kovinkaan usein. Olen myös kateellinen niille joilla menee hyvin tai ovat tyytyväisiä siihen mitä heillä on. Olen opiskellut monta ammattia, olen laihduttanut, olen käynyt plastiikkakirurgisissa operaatioissa, minulla on työpaikka... Mutta, palkka on huono, ihmissuhde huono, ulkonäkö paskaa, seksi on yhtä tyhjän kanssa eikä tunnu missään, mikään ei kiinnosta, mitään ei jaksa, vaatteet on kuraa, suihkuun jaksaa mennä pari kertaa viikossa, elämä on tyhjää. Ei ihmekkään kun masentaa, syön silti lääkkeitä koska se vie tunteet jopa vitutuksen ja negatiivisen. Olen nykyään vain neutraali tunnetasoltani.

Kuulostaa tyypilliseltä masentuneelta jolla on oikeasti kaikki hyvin.

Aika pieniltä kuulostaa sinun ongelmasi.

En ymmärrä tätä parisuhteeseen ripustautumista, kuulostaa enemmänkin siltä että oma elämä on niin tylsä ja sisällötön että kuvitellaan parisuhteen korjaavan kaikki siihen liittyvät psyyken ongelmat. Terapia voisi auttaa tätä ihmistä kyseenalaistamaan, miksi juuri parisuhde on se tärkeä elementti elämässä kun elämä on varmaan muutenkin rempallaan.

Nykyään luodaan sellaista kuvaa että kaikilla on samanlaiset mahdollisuudet ihanteelliseen elämään ja kaikki ovat tasa-arvoisia ja epäonnistumiset on aina yksilön omaa syytä. Se ei ole totta. Maailma ja yhteiskunta on syvästi epäreilu.

On vaan hyväksyttävä tilanne ja opittava elämään sen kanssa. Opittava etsimään onnen aiheita siitä vähästä, mitä on.

Ja joo. Toki se on hyväksyttävä syy masentua js lapsi on addikti tai, kuten omassa tapauksessani, pysyvästi sairas, eikä tilanne mene ohi kuin muuttumalla vielä pahemmaksi (tästä ei voi parantua, mutta melko varmasti pahenee). Mutta masentuminen ei myöskään ole velvollisuus, eikä siitä ei ole mitään hyötyä vaan päin vastoin haittaa myös sille lapselle, joten miksi olisi masentunut pätkääkään pitempäån kuin voi olla olematta.

luin kerran jonkun JNCL- lapsen vanhemman runon, jossa mietittiin, mitä onni on. Ensin se on sen lapsen leikki. Kun ei enää voi leikkiä, onni on tietokonepeli. Kun ei enää voi edes pelata, se on sisaruksen pelin katselu. Kun ei jaksa katsellakaan, se on rakkaan kosketus. Kun ei enää pysty siihenkään, se on kivuton hetki. Ja kun sitäkään ei ole, onni on että lopulta kipukin loppuu ja että muien elämänä jatkuu surunkin kanssa. En hetkeäkään usko, että mikään vanhempi ihan joka hetki jaksaa uskoa näihin onniin, mutta pointti lienee siinä, että jos ei etsi hyviä hetkiä eikä muistele niitä, pilaa ihan itse elämästään senkin hyvän, mitä siinä voisi olla.

Jos ei voi muuttaa konkreettisesti elämäänsä parempaan, niin silti on vielä jäljellä mahdollisuus suhtautumisen muuttamiseen. Sillä on iso merkitys, että suhtautuuko asioihin esim "taas tätä paskaa" tai vaikka jotenkin huumorilla, tai jotenkin muuten, silleen miten itse tulkitsis siinä tilanteessa olevan paras oman olotilansa kannalta. Se automaattisin reaktio ei nimittäin ole välttämättä ollenkaan sen enempää faktaa kuin muutkaan reagointivaihtoehdot. 

Mutta tuo toki voi kuulostaa aivan utopialta tai käsittämättömältä tiiviisti tunteidensa ja ajatustensa kautta elävälle, jolla ei ole vielä kosketusta siihen muuhun ihmisen osaan joka on koettavissa noiden lisäksi, sitä vois kutsua ajatusten ja tunteiden taustalla olevaks hiljaisuudeks. Se on se, joka kokee nuo asiat. Kun on vähän tutustunut siihen, ihan vaan vaikka tunnekuohuissa tunnustelemalla, niin tällöin ylempi vapaasti suhtautumistavasta päättäminenkin alkaa tulemaan realistisemmaksi vaihtoehdoksi.

Auttaa se masennuksesta toipuminen siihen, että voi elää sitä ei niin normaalia elämäänsä enemmän. Tunnen vakavasti sairaan masentuneen ja suht onnellisen ihmisen. Mieluummin olisin siinä tilanteessa onnellinen, vaikkakin liikuntakyvytön, kuin onneton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On viisautta hyväksyä tosiasiat.

Totta kai on surullista ja väärin, jos on kokenut väkivaltaa tai joutunut lapsena sukulaisen hyväksikäyttämäksi. On surullista, jos oma lapsi sortuu huumeisiin. On surullista, jos menettää terveytensä jne.

Ystäväni suree edelleen lapsensa kuolemaa alkoholismiin, vaikka kuolemasta tulee kesällä 8 vuotta.

Suru on eri asia kuin masennus. Masenus on naamioitunutta vihaa, joka voi kohdistua väärin toimineisiin ihmisiin tai kuten usein. ihmiseen itseensä.

Vihan tunnistaminen ja tunnustaminen on avain masennuksesta toipumiseen.

Mutta miksi joku ei olisi masentunut linkin tilanteessa?

Tuossakin olisi aivan pätevä syy masennukselle. Helppo se on pillereillä hoitaa jos se iskee tyhjästä hyvin pärjäävälle ihmiselle, mutta entäs jos tulee sellaiselle jolla on ihan todellinen aihe ja se aihe rajoittaa elämää?

Koska linkin tilanne ei oikeasti ole mikään suuri takaisku eikä elämän pilaantuminen, linkin henkilö on vain saamaton marisija, joka ei ota vastuuta omasta elämästään vaan kuvittelee, että nimenomaan joku muu henkilö parantaisi hänen elämänsä. Ei ihme, ettei kukaan ryhdy moiseen hommaan.

Sinkkuelämä on ihan normaalia.

epänormaalia tuon linkin tapauksessa on tuo valitus ja katkeroituminen ja se, ettei edes yritetä viettää hauskaa elämää olemassaolevilla resursseilla vaan vaaditaan että joku nainen hoitaisi hänelle täyttymyksen. 

Linkin mies ei löydä naista ja haluaa parisuhteen? Kai hänellä nyt paremmin ei masentuneena yksinkin menee kuin hoitamattoman madennuksen kanssa. Voi saada vaikka ihan ystäviä, jos ei sitä naista löydä. Tai voi löytää jonkun, kun ei ole enää epätoivoinen vaan nauttii elämästä. Itsevarmuus auttaa parisuhdemarkkinoilla.

Minä jo luulin, että siellä on joku neliraaja halvaantunut, joka ei pääse ulos asunnosta koskaan tvs vaikeampi tapaus 

Mitä nillitystä täällä on, idiootin tapaisten ihmisten ajatelmia. Itse en ole ollut kertaakaan masentunut,enkä ikinä voivotellut, mitä on tapahtunut otselleni ja perheelleni vaan ainoastaan sitä ihmeyellyt, että Suomessa ei ole käytössä kuolemanrangaistusta vakavissa rikoksissa ja se myös järkyttävää, että avoimesti idiootint voi tehdä tästä maassa rikoksia. T

äys idiootit jäämättä kiinni, saamatta rangaistuksia jq nyt tarkoitan ihan perheen ulkopuolisten tekemiä rikoksia. Sellaisia missä mukana koulutettu ah "niin fiksuja" ihmisiä jotka ovat valmiit jopa ta....n, jottaeivöät jäisi kiinni, koskq olisi häpeä jos tulisi lmi oksettavat pervot rikokset.