Perheen pahis

Lasten toinen vanhempi on omien erityispiirteidensä vuoksi vanhempana (ja ihmisenä) hyvin passiivinen. Ei mennä nyt siihen miksi lisäännyin tämän ihmisen kanssa, sitä ei voi enää muuttaa, mutta kaipaisin vähän tsemppausta että jaksan oman roolini.

Meillä on siis käytännössä yksi vanhempi, joka kysyy lasten kuulumisia, mahdollistaa harrastamisen, sopii tai sallii yökyläilyjä, vie paikkoihin (uimaan, leffaan, luistelemaan...), pelaa lasten kanssa, käyttää lääkärissä, varmistaa että löytyy sopivat kengät ja toimiva polkupyörä, silittää illalla sängyn laidalla, ja lohduttaa ja soittaa opelle jos koulussa kiusataan. Mutta meillä on myös vain yksi vanhempi joka sanoo että ei enempää ruutuaikaa, vie astiasi pöydästä, et saa ottaa toista jätskiä, pelien ikärajoja noudatetaan, laita ulkohousut, kotona pitää olla ruoka-aikaan ja kyllä sinun nyt pitää lähteä tällä kertaa mukaan vaikka tämä ei olisi juuri sinun lempparitekeminen. Ja vain yksi vanhempi joka myös välillä hermostuu lapsiin tai on tiukka kun asetelmasta johtuen kaikki lasten odotukset ja vastustus kohdistuu tietysti minuun.

Lapset tietysti protestoivat sitä että asetan rajoja ja vaadin heiltä asioita (kuten että karkkia ei osteta puolta kiloa kerralla per naama ja että märkä pyyhe ripustetaan suihkun jälkeen), heidän mielestään valitan ja kiellän aina ja "pilaan heidän elämänsä". Erityisesti yksi lapsista glorifoi isäänsä ja jaksaa minulle alleviivata että iskä ei häneltä vaadi asiaa x tai y eikä iskä valita, ja jos esim. lähtötilanteessa on ollut kireää tunnelmaa jota jälkikäteen sanoitan ja pyydän anteeksi, niin lapsi tykkää huomauttaa että iskä ei ollut äkäinen (ei ollut ei, kun vetäytyi tilanteesta toiseen huoneeseen niin kuin aina). Jos pyydän mieheltä jotain, esim. että voisiko hän antaa lapsille iltapalan kun minulla on jotain muuta kesken, lapsi syöksyy puolustamaan että "miks sä aina käsket isin tehdä hommia kun ei iskä haluu sanoo sulle ei kun sä oot sen vaimo". Kuitenkin minä olen se jolle lapsi kertoo asiansa, jonka syliin lapsi tulee ja jonka hän pyytää sänkynsä reunalle iltaisin, niin ehkä en ole totaalisen m***ku?

Olen ollut tarkka siitä että en mollaa isää lapsilleen, mutta alan olla vähän tuskastunut tähän perheen pahiksen rooliin. Vanhemmuutta ei kannata harrastaa kiitoksen toivossa tai kilpailuhengessä, mutta voisitteko vakuuttaa minulle että nuo aikuisina tajuaa edes pienen ripauksen arvostaa sitä että joku jaksoi olla vanhempi?