Hävettääkö sua koskaan näin paljon vanhempana kuinka hemmetin lapsellinen

Ei hävetä. Ei kukaan synny valmiina. Osittain ajatteluni on melko samanlaista kuin parikymppisenä.

Ei hävetä. Se oli silloin sellaista ja nyt on tällaista ja niiden väliin mahtuu paljon elettyä elämää. N61

Kyllä. Teinit on perseestä. Ainakin itse.

21v iästä eteenpäin olin jo ihan järkevä. Opinnot kasassa, naimisiin ja perhettä perustamaan. 

N36

Ei hävetä. Olen tyytyväinen, että ikä on tuonut mukanaan kypsyyttä.

Tietyssä mielessä kyllä, osin jopa raskaasti, ja syyt voidaan nykymuodin mukaan tiivistää kolmeen pointtiin. Puuttuva elämänkokemus, nykytilaan verrattuna heikko itsetunto sekä puutteellinen kyky ymmärtää "järjestelmätason kokonaisuuksia". Ykkösen korjaa aika ja tehdyt erheet. Kakkonen ei välttämättä korjaannu kaikilla koskaan, eli joutuu näin varttuneempana valitsemaan seuransa. Kolmonen on sidoksissa ykköseen, mutta kannettu vesi ei kaivossa pysy, joten ymmärryksen kehittyminen vaatii aikaa. M56

En häpeä parikymppistä itseäni millään lailla. Oikeastaan olen jopa ylpeä itsestäni. Vaikeista lähtökohdista huolimatta pärjäsin hyvin, ja kannoin vastuuta monesta asiasta.

Ei hävetä. Kasvaminen ja vanheneminen on ihana asia ja on oikeastaan ihan hauskaakin katsella taaksepäin, miten pitkälle sitä on tullut. Kukapa ei olisi ollut naiivi parikymppisenä?

Ehkä ei hävetä, mutta enemmän harmittaa että se on KUVA mikä monille on jääny minusta. Ne ihmiset kenen kanssa sillon oli ei välttämättä ymmärrä ollenkaan sitä muutosta mikä minussa on tapahtunut vuosien varrella. Ne pitää minua edelleen samana ihmisenä kuin silloin. 

Tää on aika yleinen ongelma ja menee myös toiseen suuntaan, meillä on taipumus ajatella ihmisistä just se mikä palvelee meitä itseä eniten. 

Ei todellakaan. Reissasin yksin ulkomailla, ja asuin parissa eri maassa. Järjestin ja maksoin kaiken itse. 

Kyllähän sitä joskus miettii, että jospa saattaisi mennä nuoruuteen neuvomaan teini- itseään niin nyt olis helpompaa. 

Se ei valitettavasti ole mahdollista. Mutta olen myös joskus, kun kävelen lapsuudenkotini ohi,  lähettänyt teini-ikäiselle itselleni pienen rohkaisun ja kertonut että hei, pärjäät kyllä ja se oikeakin löytyy aikanaan. 

Nääh. Kuului asiaan.

Toista tietysti palstan yli-ihmisillä.

Ei todellakaan. En edes näin viisikymppisenä ajatellen ollut mitenkään järin lapsellinen silloin. Ihan sama ihminen kuin nytkin. Opiskelin ja siinä sivussa pienimuotoisesti kasvatin koiria ja harrastin koirien kanssa. Harrastin käsitöitä ja lukemista. 

Naurattaa jo. Etenkin kun seuraava sukupolvi on ihan samanlaisia torvia. Hyvä siitä tulee silti.

En tiedä pääseekö tuosta tunteesta koskaan eroon. Lapsena ja teininä oli usein tuota tunnetta, silloin verrattava ajanjakso oli vain lyhyempi. "olinpas nolo viime vuonna seiskaluokkalaisena." nykyään välissä on sitten useampia vuosia. 

Ajatteleekohan sitä 80 vuotiaana, että voi ei, olinpas minä silloin 60veenä aika naiivi ajatuksiltani? :D

Ei hävetä, koska kukaan ei muista minua parikymppisenä. Itse muistan sen, että olin aika idealistinen. Idealismi, vähäinen elämänkokemus ja usko ihmisen hyvyyteen tuottavat mielipiteitä, jotka näin lähempänä kuuttakymppiä kyllä aiheuttavat silmienpyöritystä.

Ei hävetä mutta tunnen syyllisyyttä joistain sanomisistani ja tekemisistäni. Yritin olla jotain muuta kuin olen ja siinä sivussa tulin ärsyttäneeksi ja loukanneeksi ihmisiä tiedostamattani. Vietin melko ahdistavan lapsuuden ja teini-iän, jonka aikana minua yritettiin väkisin kasvattaa sovinnaisen ja kiltin tytön rooliin. Parikymppisenä siitä irti pyristellessäni vedin hetkeksi lähes toiseen äärilaitaan ja se näkyi käytöksessäni myös negatiivisesti. On muutama ihminen, joilta haluaisin vielä joskus päästä pyytämään anteeksi mutta en odota, että heidän pitäisi anteeksipyytöni hyväksyä.

Ajatus- ja arvomaailmani ovat pysyneet melko samanlaisina, vaikka olen oppinut ymmärtämään paremmin muiden tilanteita ja näkökulmia. Minulla on edelleen melko vahvat näkemykset joistain asioista mutta toisaalta nykyään sallin vahvat mielipiteet myös muille. Olen tyytyväinen siitä, että en enää tunne tarvetta yrittää muuttaa maailmaa väkisin minun näköisekseni. Se paitsi vie turhaan energiaa niin myös karkottaa tehokkaasti muut ihmiset.

Nolottaa, mutta ei kauheasti. Koska nyt osaan suhtautua nuorisoon lempeästi niin uskon, että minunkin tekemisiä ymmärrettiin aikoinaan samalla tavalla.

Ei hävetä, se oli hyvää aikaa jos vaan olis ollu joistain asioista viisaampi :) mut sehän on ihan normaalia,ettei siinä iässä kaikkee voi tietää :) kivaa aikaa oli kuiteskin

Vierailija kirjoitti:

Ei hävetä. Se oli silloin sellaista ja nyt on tällaista ja niiden väliin mahtuu paljon elettyä elämää. N61

👍

Ei hävetä, en tehnyt edes teininä mitään erityisen typerää. Kaksikymppinen minä olisi toki hyötynyt nelikymppisen minän tiedoista ja vahvuuksista mutta eiväthän ne tyhjästä ole tulleet vaan sen kahdenkymmenen vuoden aikana siinä välissä.