Mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän haluan olla ihmisten kanssa tekemisessä

Täällä toinen. Olen 50 vuotias. En juurikaan jaksa ihmisiä vain lapsiani ja lastenlapsia

Olen tullut valikoivaksi ihmisten suhteen. Suhtaudun yleisesti ottaen ihan ystävällisesti ihmisiin mutta lähelleni en päästä enää kuin harvoja. Olen mieluummin yksin kuin pidän yllä ystävyyssuhteita, jotka vievät enemmän kuin antavat. Vuosien mittaan olen huomannut, että liika ymmärtäminen ja alituiset kompromissit eivät ole hyvä pohja millekään ihmissuhteelle. Kenenkään ei tarvitse olla aina se altavastaaja tai olla vuoron perään tukikeppi ja vuoron perään kusitolppa epätasapainoiselle, epävarmalle ja itsekeskeiselle ihmiselle. Toisaalta minäkin olen toiminut väärin siinä, etten ole aina uskaltanut vetää rajoja tarpeeksi selkeästi ja ilmaista suoraan sitä, kun toinen on niitä kaikesta huolimatta tallonut. Rajojen vetäminen karsii muuten jyvät akanoista tehokkaasti. Mitä asiallisemmin joku suhtautuu toisen ihmisen erillisyyteen, sitä antoisampi ihmissuhde hänen kanssaan yleensä muodostuu. Heitä vaikuttaa olevan melko harvassa enkä ihmettelisi, jos osa heistäkin on ikävien kokemusten vuoksi päättänyt alkaa pitää etäisyyttä muihin.

Sama. Pikkuhiljaa putoaa ystäviä pois, kun en vaan jaksa. Elämänarvot on nykyään ihan erit kuin monella muulla, heidän ja minun ihan hyvät, mutta erilaiset. 

Olo on kuin haamulla tai avaruusolennolla: yhteys muihin ei ole edes mahdollista, koska on itse niin perustavanlaatuisella tavalla erilainen, nurinkurin syntynyt - ei kuitenkaan muita parempi. Toisaalta, Krishnamurtin sanoin: ei ole terveyden merkki, että on sopeutunut sairaaseen yhteiskuntaan.

Samaa vikaa 60v.

Minulla menee kausittain. Välillä kaipaan paljon seuraa ja välillä olen ihan tyytyväisenä vaan kotosalla ja teen omia juttujani. 

Vierailija kirjoitti:

Olen tullut valikoivaksi ihmisten suhteen. Suhtaudun yleisesti ottaen ihan ystävällisesti ihmisiin mutta lähelleni en päästä enää kuin harvoja. Olen mieluummin yksin kuin pidän yllä ystävyyssuhteita, jotka vievät enemmän kuin antavat. Vuosien mittaan olen huomannut, että liika ymmärtäminen ja alituiset kompromissit eivät ole hyvä pohja millekään ihmissuhteelle. Kenenkään ei tarvitse olla aina se altavastaaja tai olla vuoron perään tukikeppi ja vuoron perään kusitolppa epätasapainoiselle, epävarmalle ja itsekeskeiselle ihmiselle. Toisaalta minäkin olen toiminut väärin siinä, etten ole aina uskaltanut vetää rajoja tarpeeksi selkeästi ja ilmaista suoraan sitä, kun toinen on niitä kaikesta huolimatta tallonut. Rajojen vetäminen karsii muuten jyvät akanoista tehokkaasti. Mitä asiallisemmin joku suhtautuu toisen ihmisen erillisyyteen, sitä antoisampi ihmissuhde hänen kanssaan yleensä muodostuu. Heitä vaikuttaa olevan melko harvassa enkä ihmette

Mulla juuri sama, kuvailit tosi hyvin miten se on 

Sama täällä, ikää 45. 

Jotkut ovat pyytäneet numeroa. En ole antanut.

Vierailija kirjoitti:

Olo on kuin haamulla tai avaruusolennolla: yhteys muihin ei ole edes mahdollista, koska on itse niin perustavanlaatuisella tavalla erilainen, nurinkurin syntynyt - ei kuitenkaan muita parempi. Toisaalta, Krishnamurtin sanoin: ei ole terveyden merkki, että on sopeutunut sairaaseen yhteiskuntaan.

Pitääkin opiskella tuon henkilön sanomisia. Tuolta juuri tuntuu: en sopeudu yhteiskuntaan, eikä yhteiskunta sopeudu minuun.

Pandemiavuosien jälkeen totuin olemaan yksin ja sille tielle jäin. En kaipaa enää kavereita, baarireissuja tai ulkomaanmatkoja.

Tuli tästä aloituksesta mieleen Mike Monroen hyväntekeväisyysfanipaita, jossa sitaatti häneltä: "The more people I meet the more I like animals".

Samanlainen 50v

Jossain määrin olen ollut sitä koko ikäni, vanhemmiten se vain korostuu.

Ei vaan jaksa joutavanpäiväisiä keskusteluja.

On vain niin paljon helpompaa olla yksinään.

Vierailija kirjoitti:

Tuli tästä aloituksesta mieleen Mike Monroen hyväntekeväisyysfanipaita, jossa sitaatti häneltä: "The more people I meet the more I like animals".

Ei ole Miken.

Juu, koko ajan vähemmän kaipaan ihmisten seuraa. Varsinkin kaikki yo-juhlat, rippijuhlat jne. joissa pitäisi pintapuolisesti puhua small talkia kaiken maailman kumminkaimojen kanssa tuntuu täysin turhalta ajan hukalta. 

Veit sanat suustani. Ihan samoja fiiliksiä täällä. Olen tullut niin huonosti kohdelluksi elämäni aikana ihan kavereiden taholta että paha mieli. En ole osannut vetää minkäänlaisia rajoja heidän kanssa ja olen päätynyt kusitolpaksi. Muiden kanssa pyyhkii hyvin keiden kanssa on ne rajat! He pystyi hyväksikäyttämään minua liian monet vuodet. 

Oh dear lord kun tuli se hetki kun hyväksikäyttö ei enää onnistunut! Mikä eripura! Ja tämä siis ystävien taholta. 

Ystävyyssuhteet eivät ole hyötymissuhteita. Rajattomuuteni mahdollisti heidän toiminnan. Viha oli suuri kun aloitin rajojen pystyttämisen. 

Minäkin pidän enemmän eläimistä. Se on pyyteetöntä rakkautta. Sitäpaitsi olen lukenut michael Monroen elämäkerran. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla menee kausittain. Välillä kaipaan paljon seuraa ja välillä olen ihan tyytyväisenä vaan kotosalla ja teen omia juttujani. 

Sama. Kesällä oon tapailevampi, talvella viihdyn yksin tai puolison kanssa... yleensä näin. Mul on ihan kivat sisarukset, muutama ystävä, 3 kummilasta... jotenkin en vaan jaksa. En halua myöskään puhua puhelimessa... tekstareita laittelen ja sähköpostia kirjottelen...