Miten olette auttaneet surusta toipuvaa ystäväänne?

Tunnen surun omien menetyksieni myötä.  Ilmaisut : kyllä se siitä, eteenpäin pitää mennä, keksi jotakin muuta tekemistä piristyäksesi, vainajan x varmasti haluaa sinun elävän elämääsi yms. kliseet ovat hirveitä ilmaisuja. Riittää, että otat välillä yhteyttä ja kysyt miten menee. Tarjoa apuasi tai seuraasi (kumpi tuntuu sinulle ominaiselta), jos haluat oikeasti olla tukena. Ymmärrä, että suru voi kestää pitkään. Psykologit määrittelevät kaksi vuotta kriittiseksi rajaksi surua, jonka jälkeen jos sama tunnetila jatkuu voi epäillä masennusta (se voi puhjeta surun vuoksi):

Se, mitä sanon muille surijoille, niin sure kun surettaa ja anna itkun tulla kun itkettää. Kasvojaan ei menetä sen vuoksi, vaan suru on osoitus rohkeasta luonteesta ja rakkauden vahvuudesta vainajaa kohtaan.

Sinu ei tarvitse sanoa ystävällesi, että hänellä alkaa myös tärkeä ja viimeinen aikuistumisen vaihe. Niin käy vanhempien kuoltua mitä läheisempi suhde on ollut. Hän tulee toivon mukaan muuttumaan ja löytää ihan uusia asioita elämäänsä, joita ei äitinsä aikana ollut vielä valmis näkemään ja kokemaan, Äidit ovat vahvoja tekijöitä suurimmalla osalla ihmisistä.

Olipa hyvä vastaus, kiitos!

Ole se ystävä, joka vielä pitkänkin ajan kuluttua välittää. Alkuvaiheessa osanottajia on paljon, mutta yleensä ne häipyvät vähin äänin, surevan kanssa kun voi olla raskasta olla. Mitään erityistä ei tarvitse tehdä, olla vaan läsnä ja kysyä miten voit? 

Näin ole itsekin miettinyt, kiitos, että vahvistit ajatukseni.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen surun omien menetyksieni myötä.  Ilmaisut : kyllä se siitä, eteenpäin pitää mennä, keksi jotakin muuta tekemistä piristyäksesi, vainajan x varmasti haluaa sinun elävän elämääsi yms. kliseet ovat hirveitä ilmaisuja. Riittää, että otat välillä yhteyttä ja kysyt miten menee. Tarjoa apuasi tai seuraasi (kumpi tuntuu sinulle ominaiselta), jos haluat oikeasti olla tukena. Ymmärrä, että suru voi kestää pitkään. Psykologit määrittelevät kaksi vuotta kriittiseksi rajaksi surua, jonka jälkeen jos sama tunnetila jatkuu voi epäillä masennusta (se voi puhjeta surun vuoksi):

Se, mitä sanon muille surijoille, niin sure kun surettaa ja anna itkun tulla kun itkettää. Kasvojaan ei menetä sen vuoksi, vaan suru on osoitus rohkeasta luonteesta ja rakkauden vahvuudesta vainajaa kohtaan.

Sinu ei tarvitse sanoa ystävällesi, että hänellä alkaa myös tärkeä ja viimeinen aikuistumisen vaihe. Niin käy vanhempien kuoltua mitä läheisempi

Muuten hyvä mutta älä luota psykologeihin. Surulla ei ole mitään kahden vuoden määräaikaa.  Minulta on kuollut lapsi, ja kävin terapeutilla joka sanoi että lapsensa menettäneiden vanhempien suruaika kestää 26 kuukautta. Really?

Surua ei saa psykologisoida eikä psykiatrisoida.

Surusta ei myöskään ole tarkotuksenmukaista toipua. Menetyshän on lopullinen, mutta sureva voi oppia elämään surussaan, jos sitä ei kiirehditä eikä vähätellä.

Voit auttaa ystävääsi parhaiten olemalla hänelle ystävä.

Ei oikein voi tehdä mitään. Jokaisen on kohdattava oma suru ja suruaika henkilökohtaisesti. Toivottavasti surijalla on sisaruksia joita kohtaa sama suru. Jos ei ole ja olet kaukaisempi ihminen niin et kuitenkaan voi mennä 'kuokkimaan' surijan ympyröihin. Se mitä ehkä teet voi mennä ihan pieleen.

Suru kestää oman aikansa. Helpottuu ajan kanssa. Itsellä vanhemman kuolema teki pariksi viikoksi itkunsekaisen olon, siitä sitten helpottui asteittain. Nyt melkein kymmenen vuoden jälkeen kuluu päiviä etten enää ajattele vanhempaani. Joissain tilanteissa tulee vielä kyynelet. Soita ja kysy mitä kuuluu ja miten kaveri jaksaa. Kysy lähtisikö kahville jonnekin ulos, jäätelölle?

Kun isäni kuoli, eräs kaverini kysyi minulta miten hän voisi auttaa. 

En tarvinnut konkreettista apua, mutta tuo oli ihana ele. 

Itse olen auttanut tuttavaani käymällä hänen luona, vienyt jotain syötävää esim.

Surun määrä ja kesto on yksilöllistä. Moni asia vaikuttaa. Miten läheinen on menehtynyt ollut. Mikä on surevan oma elämäntilanne. Hänen luonnekin vaikuttaa, miten yleensä suhtautuu vastoinkäymisiin. Mihin läheinen kuoli, ja minkä ikäinen hän oli. 

Kiitos kaikille asiallisista vastauksista.  Niistä huomaa, että olette joutuneet tekemisiin surun kanssa.

Kun surettaa, on lupa surra ja pitääkin surra. Sureva toistaa usein samoja asioita ja se on sallittua ja pitää ymmärtää, että se kuuluu surun luonteeseen.

On kaikista ikävintä, jos surevaa hoputetaan toipumaan ja vähätellään hänen tunteitaan ja kehotetaan "nyt vain pääsemään yli". 

Ghostaamalla.

Viimeisintä kommenttia lukuunottamatta: kiitos! Ja sinä asiaton kommentoija - kuvitteletko olevasi hauska? Toivottavasti sinulla on oikeita ystäviä surun keskellä. Olisipa tämä palsta aina näin asiallinen, niin moni saisi oikeasti tukea ja apua. Kiitos vastanneille!