Olen, en elä - mistä te saatte kiksejä

Myös perjantai- ja lauantai-illan oluet, perheen saunaillat ja peli-illat ovat tosi hauskoja.

kaksi lasta, koululainen ja päiväkotilainen. Työvuorot epäsäännölliset, eli joko 6-14 tai 10-18 ja viikonloppuisinkin töitä. Olen syönyt noin kaksi vuotta sitten viimeeksi masennuslääkkeitä. Sen jälkeen olo on kyllä ollut parempi ja on tullut välillä sellaisia todella pahoja alakuloisuustiloja, mutta ne on menneet ohi ja seuraava päivä on ollut parempi. Olen lasten yksinhuoltaja. Tätähän tää elämä on töissä ja kotona, eikä kauheesti mitään omaa, mistä saattas ne kiksit saada - esim. joku harrastus vaikka? en harrasta mitään.

sä olet tärkeä. Sä olet tärkeä ihminen ja hyvä sellainen. Muista se. Aistin sen tänne saakka.

kaksi lasta, koululainen ja päiväkotilainen. Työvuorot epäsäännölliset, eli joko 6-14 tai 10-18 ja viikonloppuisinkin töitä. Olen syönyt noin kaksi vuotta sitten viimeeksi masennuslääkkeitä. Sen jälkeen olo on kyllä ollut parempi ja on tullut välillä sellaisia todella pahoja alakuloisuustiloja, mutta ne on menneet ohi ja seuraava päivä on ollut parempi. Olen lasten yksinhuoltaja. Tätähän tää elämä on töissä ja kotona, eikä kauheesti mitään omaa, mistä saattas ne kiksit saada - esim. joku harrastus vaikka? en harrasta mitään.

ap

Olet hieno, välittävä ihminen. En ole Ap, mutta silti sanasi iski.

sunnuntain messusta saa voimaa viikon varrelle.

Itse saan kiksejä - silloin kun arkiasiat ei riitä ja olen alakuloinen - siitä tunteesta, että asiat menee eteenpäin, että elämä ei pyöri kuitenkaan kokoajan samaa rataa. Lapset kasvaa ja muuttuu, itse kasvan siinä mukana. Mietin, mitäköhän haasteita ja tilaisuuksia minua vielä joskus jossain odottaa. Olen siis utelias elämälle. Ja tosiaan kun lasten kanssa tuntuu että ne on raivostuttavassa iässä, mietin (naivisti) että kohta on jo helpompaa, ens kesänä tääkin juttu voidaan tehdä jo niin tai näin...

Oletko vaativa? Onko elämästäsi tullut suoritamista? Koetko, että aina pitäisi pystyä parempaan? Pikkuhiljaa ei vaan jaksa enää, "alkaa olla pölypussi täynnä" ja antaa asioiden luisua ja jäädä... Jos tuntuu tutulta. laske rimaa ja elä välillä mielihyvä periaatteella. Tee vaikka pienikin asia, mikä sattuu silloin tuntumaan mukavalta. Ja lähde liikkeelle, se piristää, vaikka tuntuu aina työläältä...

saa aikaan "elämisen" tunteen.



Minua potkivat eteenpäin ihanat harrastukset (laulaminen ja ratsastus), joihin uppoan niin, etten huomaa ajan kulua tai muistele arkiasioita.



Myös opiskelu antaa voimaa ja lisää jaksamista työhön.

Saan tehtyä asioita, joita ei muuten saa, kuten opiskelujuttuja. Eli saan kiksejä siitä, kun on tunne, että voi itse kontrolloida asioita.

tai siis pitäs jaksaa esim. pelata lasten kanssa, koska minähän olen vastuussa heidän hyvinvoinnistaan ja siitä että vietän aikaa heidän kanssaan. JOskus pelaankin, mutta telkkari taustalla. Miksi on niin vaikeaa sammuttaa se tv ja olla 100prosenttisesti lapsen kanssa - en tiedä. Nyt mua stressaa se, kun vanhempi lapsi ei uskalla nukkua yksin ja siirsin hänet nukkumaan kuopuksen ja mun kanssa samaan huoneeseen, että olis turvallinen olo. Sitäkin tehdessäni mietin, että mitähän naapurikin sanoo kun näkee. Mutta kuuluuko se sille? Jotenkin olen tosi herkkä muiden arvosteluille eikä mulla ole pienintäkään itsetuntoa tällä hetkellä!!

elämään? Tai sellaista elämisen tunnetta? Mulla ei ole ollut sitä vuosiin.

niitä puolisosta, lapsista, talostamme, lomistamme, musiikista, auringon paisteesta, hyvästä ruuasta, saunasta, kavereista, elämästä yleensä, siitä että kiihdytän viritetyn urheiluautoni hirveään ylinopeuteen...

sitä kuinka tuntui etten elä laisinkaan, elämälläni ei ollut merkitystä enkä saanut/löytänyt iloa isoistakaan asioista, saati pikkuasioista.



Tätä kesti useita vuosia, pahin vaihe 1,5 vuotta.



Sitten sain tulla uskoon. Se muutti kaiken, asenteeni ja sen miten näen asiat. Nykyään osaan aidosti iloita pienistäkin asioista, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin.



Moneen vuoteen en tuntenut oikein kunnolla mitään, en edes muistanut milloin olisin tuntenut kunnolla iloa, tai pakahtunut onnesta. Uskoontuloni jälkeen pakahdun onnesta harva se päivä, ja se on ihanaa, tunnen olevani elossa! :)

tai siis pitäs jaksaa esim. pelata lasten kanssa, koska minähän olen vastuussa heidän hyvinvoinnistaan ja siitä että vietän aikaa heidän kanssaan. JOskus pelaankin, mutta telkkari taustalla. Miksi on niin vaikeaa sammuttaa se tv ja olla 100prosenttisesti lapsen kanssa - en tiedä. Nyt mua stressaa se, kun vanhempi lapsi ei uskalla nukkua yksin ja siirsin hänet nukkumaan kuopuksen ja mun kanssa samaan huoneeseen, että olis turvallinen olo. Sitäkin tehdessäni mietin, että mitähän naapurikin sanoo kun näkee. Mutta kuuluuko se sille? Jotenkin olen tosi herkkä muiden arvosteluille eikä mulla ole pienintäkään itsetuntoa tällä hetkellä!!

Kaikki aina arvostelemassa ja otan kaiken liian tosissani ja masennun lisää. :(

mä en ole ikinä ymmärtänyt että mitä siinä uskoon tulossa on sellaista, että muuttaa elämää ja toisin sanoen miten tullaan uskoon? Mitä sulle sit varsinaisesti tapahtui kun tulit uskoon= ap

voit rukoilla ihan ominsanoin tai esim. tässä linkki josta voit lukea: http://kotisatama.net/fi/usko/uskonaskel.php

varsinaisesti mulle tapahtui siis niin, että rukoilin Jumalaa että auttaa mua, kun elämäni tuntuu niin ei-miltään ja olen niin toivoton kun en näe "valoa tunnelin päässä" etten tiedä kestänkö enää tai miten kestän loppuelämäni. Rukoilin useamman kerran. Luulin ensin ettei Jumala kuule tai tee mitään, mutta nyt jälkikäteen näen, että Hän alkoi kyllä johdattaa heti tai on varmaan johdattanut koko elämäni ajan.

Varsinaisesti sitten itse "uskoontulohetkessä" kerran vaan rukoilin yhteen asiaan selvyyttä, ja jokin ikäänkuin iski muhun, ja tuli niin älyttömän hyvä olo, alkoi itkettämään kun tunsin jotakin niin suurta rakkautta, tuntui kuin mut olisi kiedottu lämpimään vilttiin.. tämä oli jonkinlainen yliluonnollinen kokemus kai? :) Sitten olin vaan ihan älyttömän onnellinen ja iloinen pari päivää, tuntui että se "viltti" oli ympärilläni koko ajan pari seuraavaa päivää, nauratti vaan ja hymyilytti koko ajan.

Sen jälkeen olo on tasaantunut, mutta se elämän merkityksettömyys, toivottomuus ja iloton olo ja masentuneisuus hävisi kerrasta.

Toki mulla edelleen on ihan inhimillisesti huonojakin päiviä, mutta perusolo on toiveikas, elämällä tuntuu olevan merkitystä, olen iloinen, tietoisuus siitä että olen Jumalan lapsi tuo sellaista pakahduttavaa onnea, on niin hyvä olo kun alkaa asiaa ajattelemaan. Ja näen sitä iloa elämän pienistäkin asioista ihan eri tavalla kuin ennen!

mä en ole ikinä ymmärtänyt että mitä siinä uskoon tulossa on sellaista, että muuttaa elämää ja toisin sanoen miten tullaan uskoon? Mitä sulle sit varsinaisesti tapahtui kun tulit uskoon= ap

Eipä tapahtunut yhtikäs mitään, vaikka oli aivan epätoivoinen.



Aivojen rakenteestahan se on ihan tutkitusti kiinni: jotkut eivät pysty tulemaan uskoon tai hurahtamaan totaalisesti yhtään mihinkään aatteeseen. Se on ihan ok. : )



Sinun on, ap, opeteltava hyvöksymään itsesi juuri sellaisena kuin olet, kaikkine vikoinesi. Siitä uskossakin on lopulta kysymys, tunteesta, että on tärkeä ja rakastettu. Se tunne nousee omasta sisimmästä, jotkut saavat sen fiiliksen uskon kautta. Tämä on ihan peruspsykologiaa.



Helppoa se ei ole, mutta opettelet pikkuhiljaa olemaan armollinen itsellesi ja vain hyväksymään itsesi. Juuri tuollaisena. Ei sinun tarvitse olla mitenkään "parempi" ollaksesi just hyvä ja ihana kaikin puolin. Sinä olet sinä ja sinä olet arvokas.