kertokaa tarinanne onnistuneesta perheestä ja liitosta

koska kumminkin perheissä on useampi pää ja ne päät ajattelee asioista eri lailla, silloin tulee eteen konflikteja. Mutta kaikenkaikkiaa kumminkin perhe voi olla hyvin onnellinen.



T: 21v saman miehen kanssa, tehtynä 7 lasta.

kera ylä ja alamäkien. mutta kaiken kaikkiaan onnellinen :) Enkä vaihtaisi paikkaani.

Meillä on miehen kanssa aika yhteneväinen käsitys onnesta. Se ei ole mikään pysähtynyt tila, vaan seuraus erilaisista elämän tapahtumista, tunne. Se kestää kerrallaan sen, minkä tunteet kestää. Kun mentiin yhteen ja saatiin 1. lapsi (nyt 3), niin mulla ei ollut mitään sellaista tunnetta, että nyt elämä on "valmis". Kaikki muuttuu koko ajan ja 13 vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Siitäkin voi olla onnellinen, että ainakaan ei ole ollut yksitoikkoista. :)

Mä rakastan miestäni ja luotan häneen ja uskon, että tämä on molemminpuolista. Meillä on tosi kivat lapset, mielenkiintoisia, ihania tyyppejä.

Mutta sen jälkeen tulee niin vaikea-asenteisia kysymyksiä, että vastaushalut lopahtavat siihen.



Et kai ap oikeasti ajattele, että elämän pitäisi olla yhtä juhlaa? Tai että elämän pitäisi vastata jotain illuusioita? Etkö erota mikä on todellisuutta ja mikä illuusiota?



Kyllä onnellisia liittoja oikeasti on. Mutta nuo sun kysymyksesi eivät ihan kamalasti liity onnellisiin liittoihin.

Olemme olleet miehen kanssa yhdessä 22 vuotta. Aloimme seukkaamaan iha teineinä. Yhteiseloa takana 8 vuotta kun eka lapsi syntyi, nyt neljä lasta ikähaitarilla 4- 14v.

Kotimme on juuri sellainen kuin pitääkin, maalla isolla pihalla.

Molemmat käymme töissä, lapset perusterveitä ja rha riittää elämiseen.

Parisuhde kukoistaa, molemmat saavat harrastaa omia juttuja, molemmat huolehtii lapsista ja kotitöistä tasapuolisesti. Tukkäämme lomailla sekä perheenä että parina.

Meillä paljon ystäviä/ tuttuja. Vietämme paljon aikaa lasten harrastuksiin liittyvissä vaapaaehtoistöissä.

Mieheni kannustaa ja on todella tukena jos vaikka töissä jotain ongelmia.

Mutta onnellinen elävä vaatii työtä, kotia ja pihaa kunnostetaan. Lasten kanssa ollaan ja heidän kanssaan keskustellaa.

Miehelle annetaan kiitosta ja huomiota, sitä saan myös itse.

ja tärkeintä on antaa puolisin olla oma itsensä, ei komentele ja neuvo miten jokin asia hoidetaan.

Ja tärkrintä on että tietää arki on välillä raskatakin mutta sitten välillä tuntuu että kaikki sujuu kuin itsestää.

Minä olen onnellinen ja luottavainen tulevaisuuteen.

Mutta sen jälkeen tulee niin vaikea-asenteisia kysymyksiä, että vastaushalut lopahtavat siihen.

Et kai ap oikeasti ajattele, että elämän pitäisi olla yhtä juhlaa? Tai että elämän pitäisi vastata jotain illuusioita? Etkö erota mikä on todellisuutta ja mikä illuusiota?

Kyllä onnellisia liittoja oikeasti on. Mutta nuo sun kysymyksesi eivät ihan kamalasti liity onnellisiin liittoihin.

eikun voi vastata mielellään ihan otsikkoonkin.

erotan kyllä todellisuuden ja illuusion, en kuvittele elämän olevan yhtä juhlaa.

ei tarvitse hyökätä, olen vain nähnyt niin paljon kurjuutta että halusin vain vahvistusta sille ajatuksenpoikaselle että voisi ihan oikeastikin elämä onnistua.

huokaus.. päättyispä elämä niin ei tarttis miettiä.

itsestä ja omasta tavasta ajatella.



Jos kaikesta ajettelee negatiivisiesti niin juu ei elämä ole onnellinen, eiparisuhde ei perheenarrki ei mikään.



Jos ottaa itseään niskasta kiinni ja luo itselleen positiivisen ympäristön niin nilloin sen onnellisuuden saa. Positiivinen fiilis ja onnelisuus on tarttuvaa siinä missä' se negatiivisuuskin.

Ja jopa tuo sun katkeruus, vaikka täysiälyisenä kyllä ymmärrän, että se todennäköisesti juontuu kurjista kokemuksista. Mua kai turhautti, että joku jaksaa pitää noin valotonta asennetta päässään.

Mutta eiköhän tää ketju tuu näyttämään sulle valoa tunnelin päässä. Sillä kyllä niitä onnellisia liittoja ja perheitä on, eikä ne edes ole mitään harvinaisuuksia.

Mutta sen jälkeen tulee niin vaikea-asenteisia kysymyksiä, että vastaushalut lopahtavat siihen. Et kai ap oikeasti ajattele, että elämän pitäisi olla yhtä juhlaa? Tai että elämän pitäisi vastata jotain illuusioita? Etkö erota mikä on todellisuutta ja mikä illuusiota? Kyllä onnellisia liittoja oikeasti on. Mutta nuo sun kysymyksesi eivät ihan kamalasti liity onnellisiin liittoihin.

eikun voi vastata mielellään ihan otsikkoonkin. erotan kyllä todellisuuden ja illuusion, en kuvittele elämän olevan yhtä juhlaa. ei tarvitse hyökätä, olen vain nähnyt niin paljon kurjuutta että halusin vain vahvistusta sille ajatuksenpoikaselle että voisi ihan oikeastikin elämä onnistua. huokaus.. päättyispä elämä niin ei tarttis miettiä.

Älä ihastu mieheen sen vuoksi, että hänen erikoisuutensa viehättää, että hän on eksoottinen, tai siksi että hän on komea.



Viihdy sellaisten miesten seurassa, joiden kanssa sinulla on jotain yhteistä: samoja kiinnostuksen kohteita, samantyyppinen perhetausta, toisten aloja sivuavat ammatit, tms.



Esimerkiksi nää jutut on meidän onnellisen liiton salaisuuksia. Ihastuttiin ihan tavalliseen naapurinpoikaan /-tyttöön, meillä oli muutama yhteinen ystävä, vaikka ei oltu ennen tavattukaan. Samaa arvomaailmaa siis löytyi, eikä toisesta ole löytynyt mitään eksoottisia omituisia piirteitä, kun otettiin se tavallinen tyyppi kumppaniksi.

Pidän oikeasti miehestäni ihmisenä ja juttelemme "asiat läpi" joka ilta kun lapset nukkumassa.



Toki se ei aina ole mahdollista, voi olla vaikka vauvalla koliikki, jonka takia puhuminen ei onnistu, kun kumpikaan ei kuule mitään. Tai lapset muuten kipeitä. Tai jotain muuta, toinen matkalla. Mutta siis iltoja ei vietetä erikseen.



Tämä on tehnyt myös sellaisia linjauksia meidän perhe-elämään, että emme ole suostuneet alun alkaenkaan harrastuksiin (lue: emme ole kannustaneet lapsia ko harrastuksiin), jotka vaativat kolmet treenit viikossa, pelit, yms yms kissanristiäiset. Lapset saavat kyllä harrastaa ja kyllä heitä kuskataan; mutta ei niin ettei meillä olisi jotakuinkin joka ilta aikaa (ainakin aikuisten kesken) syödä yhdessä ja juoda iltatee. Me puhuimme jo vuosia sitten, ettemme lähde siihen Oy Perhe Ab malliin. Me tarvitsemme oikeasti yhteistä jutteluaikaa, näin sitä jaksaa ymmärtää toista ja hänen ajatuksiaan.



Olemme myös sopineet, että tiettyjä kortteja ei oteta esille "no sit erotaan/jos et tee, niin/haluatko eron kun et". Ja toista ei nimitellä eikä toiselle kiroilla, puhutaan nätisti. Molempien pitää sietää kritiikkiä ja pyrkiä ymmärtämään, että toisen tarkoitus on ystävällinen.



Mieheni on hirveän kiva, eikä yhtään ilkeä. Jännitystä tai aikaa ihan kaksin meillä ei juurikaan ole, mutta kun meillä on jo erot takana, arvostamme turvallisuutta.

Siksi en edes yritä. Mutta kerron mitä tulee mieleen.



Me ollaan ihan eri luonteisia, minä tulisempi ja kiukkuisempi, mies sovinnonhaluinen ja pitkäpinnainen. Mutta kyllä meidän onnellisuuden salaisuus on nimenomaan se samanlaisuus, mikä meissä on tärkeiden asioiden kohdalla. Ollaan kumpikin kilttejä ja herkkiä, välittäviä. Viihdytään kotona, ollaan väkivallattomia ja alkoholin käyttö on hyvin vähäistä. Rahankäyttötottumukset on samanlaiset.



Eli yhteistä pohjaa löytyy paljon, joten isoista asioista ei juuri tule riitaa. Silti ollaan erilaisia, jotka täydentävät toisiaan. Eli just vaikka riidassa mies antaa mun pauhata, koska osaa itse ottaa rauhallisemmin. Ja enhän minä sitten yksin jaksa monta minuuttia pauhata. Tai sitten mies on aikamoinen häslääjä. Siis ei mitenkään ylenpalttisesti, mutta sen työtavat on ei-ihan-niin järjestelmällisiä. Jos sen puoliso olisi samanlainen, niin kotona olisi aikamoinen kaaos. Nyt oon minä järjestelmällisenä pitämässä järjestystä yllä eli siltä osin tasapainottamassa tilannetta.



Viihdytään toistemme seurassa, se lienee itsestäänselvää. Mulla on tosi kiva mies ja se väittää, että minäkin oon kiva, vaikka en oikeesti oo ollenkaan yhtä mukava ja seurallinen kuin se.



Ja meillä on perheenä sellainen tietty yhtenäisyys, että puhalletaan yhteen hiileen. Lapset on vielä pieniä, eli vielä se on lähinnä aikuisten homma. Eli vaikkapa lastenhoidossa jaetaan vastuuta, eikä tehdä isoja liikkeitä keskustelematta toisen kanssa. Ja muutenkin meillä on yhteiset tavoitteet elämän, asumisen, työnteon, ym. suhteen. Kumpikin tietää mihin tähdätään. Nää on käytännössä sellaista ajoittaista haaveilua ja visiointia, jotka ei kuitenkaan ole pelkkiä illuusioita, vaan ihan toteutettavissa olevia juttuja, vaikka niihin juuri nyt ei olisikaan tilaisuutta. Eli noita heittoja tehdään ajatellen aikaa kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Tai eläkeajastakin puhutaan, vaikka aika ylimalkaisesti, kun ollaan kuitenkin vasta alle nelikymppisiä.



Mun elämä on oikeesti ihan täydellistä. Ainahan tietty rahaa voisi olla enemmän, kun ei olla edes keskituloisia. Mutta ei pieni rahan niukkuus estä onnellisuutta, kun kuitenkin pystytään pitämään ihan mukavaa elintasoa yllä ja tiedostetaan, että harvalla suurempituloisellakaan sitä rahaa kuitenkaan liikaa on.



Ja meidän tuttavapiiristä valtaosa muistakin perheistä vaikuttaa ihan onnellisilta nekin. Tietty pari eroperhettäkin tunnetaan. Viime vuonna eronneista toinen pari erosi ihan sovussa ja uskon heidän vielä tulevan onnellisiksi tahoillaan. Toinen eroperhe taas on todella riitainen, ja ikävä kyllä on vaikea nähdä miten he pääsisivät tuosta riitelyn kierteestä eroon ja yli. Mutta tämä perhe on ainoa harvinainen poikkeus tuttavapiirissämme. Valtaosa tutuistamme on onnellisia ydinperheitä, jotka viettävät aikaa yhdessä, joissa lapset ovat reippaita ja iloisia, joiden kanssa olemme tekemisissä, ja jotka vaikuttavat aivan aidosti onnellisilta ja tyytyväisiltä elämäänsä.

Älä ihastu mieheen sen vuoksi, että hänen erikoisuutensa viehättää, että hän on eksoottinen, tai siksi että hän on komea. Viihdy sellaisten miesten seurassa, joiden kanssa sinulla on jotain yhteistä: samoja kiinnostuksen kohteita, samantyyppinen perhetausta, toisten aloja sivuavat ammatit, tms. Esimerkiksi nää jutut on meidän onnellisen liiton salaisuuksia. Ihastuttiin ihan tavalliseen naapurinpoikaan /-tyttöön, meillä oli muutama yhteinen ystävä, vaikka ei oltu ennen tavattukaan. Samaa arvomaailmaa siis löytyi, eikä toisesta ole löytynyt mitään eksoottisia omituisia piirteitä, kun otettiin se tavallinen tyyppi kumppaniksi.

Tein juuri toisin kuin tässä viestissä kehotetaan. Ihastuin mieheen, jonka erikoisuus viehätti, joka on eksoottinen ja komea. Yhtäläisyyksiä ei ollut, ei kiinnostuksen kohteissa, ei perhetaustassa, ei ammateissa. Kotimaa ja kielikin eri.

Yhteisiä vuosia on takana nyt 11. Särmiä on hiottu, ja niiden takaa paljastui kuitenkin varsin samankaltainen arvomaailma. Tavatessa tai ensimmäiseen vuoteen ei sitä olisi arvannut, mutta yhteistäkin siis oli.

Eroavaisuuksia on edelleen, valtavasti. Jos niihin osaa suhtautua kiinnostuksella ja suvaitsevasti, niin eroavaisuudet ovat pikemminkin tärkeä osa onneamme kuin sen este. Suhde pysyy tuoreena, toisen ajatusmaailmassa riittää opiskeltavaa, ajatustenvaihto ja keskustelu on yhtä mielenkiintoista kuin silloin suhteen alussa.

Toisen ihmisen ja hänen erilaisuutensa kunnioittaminen on minusta hyvin keskeistä onnellisen suhteen rakentamisessa.

Tuo tuntuisi tarvitsevan niitä.