Mikä avuksi, kun ruuhkavuosissa ei jaksa omaa äitiä?

Kuulostan varmasti itsekkäältä ihmiseltä, mutta minulla on kaksi päiväkoti-ikäistä lasta ja raskas kokopäivätyö, jossa on jatkuvasti ylitöitä. Työmatka on pitkä (melkein tunti yhteen suuntaan) ja lapset kahdessa eri päiväkodissa, joten päiväkotimatkoihin menee näin talvella pukemisten tai riisumisten kanssa helposti myös kokonainen tunti yhteen suuntaan. Kun päiväkodista pääsee kotiin, pitää laittaa ruokaa, jaksaa kotityöt ja haluaisi olla lastensa kanssa, mutta monesti ei jaksa ruuan jälkeen kuin maata sohvalla ennen lasten iltatoimia.

Oma äitini on eläkkeellä, asuu 2 km päässä ja kehtaa valittaa, kuinka hänestä ei välitetä. Samaan aikaan häntä ei voitu edes ilmoittaa päiväkotiin varahakijaksi, koska ei jaksa hakea lapsia päiväkodista, edes pienempää, jonka päiväkoti on 900 m hänen luotaan. Vertailun vuoksi anoppini, joka käy yhä töissä, asuu noin 5 km päässä ja kutsuu meitä noin joka toinen viikko syömään luokseen tai ottaa välillä viikonloppuisin lapsia hoitoon aamupäiväksi, jotta saamme puolison kanssa tehtyä töitä. Joku varmaan luuli, että yhteistä aikaa tai levättyä, mutta hahhah mitään sellaisia tässä pysty.

Oma äitini ei ole edes tarjonnut meille ruokaa, jos emme ole sitä ensin kaupasta ostaneet, hänen kanssaan valmistaneet ja samalla raivanneet hänen keittiötään ja ruokapöytäänsä tavaran alta, jotta siellä edes mahtuu syömään. Ennen lapsia jaksoin vielä joskus siivota äitini luona, mutta totesin turhaksi, kun kiitosta ei koskaan tullut ja paikka näytti yhtä pommilta taas viikon päästä. Perästä ehkä valitettiin, kun sitä ja tätä ei löydy. Pitäkööt läävänsä.

Äitini valittaa, kuinka hän on yksinäinen, eikä kukaan kaipaa tai välitä. Muutenkin hän on maailman negatiivisin ihminen ja tapaamiset vain vievät loputkin voimani. Varmasti äitini onkin yksinäinen, mutta toisaalta tuollaisella negatiivisuudella en ihmettele, etteivät muutkaan häntä jaksa. Kaikki on aina huonosti, typerää, kelikin on surkea ja eläkeläiskaverit ne vasta tyhmiä ovatkin, tv-ohjelmat huonoja ja sota tulossa, kaikki mahdolliset onnettomuudet ja maailmanloppu. Lapset pelkäävät sitä mesoamista ja pelottelua.

En ymmärrä, kuinka vaikeaa se mummon rooli voi olla. Hänet pitää hakea tänne, hän ei koskaan oma-aloitteisesti tule tänne tai kutsu luokseen. Meillä käydessään hän lähes heti siirtyy vain selaamaan puhelintaan kuin mikäkin teini, eikä pahimmillaan edes vastaa lasten kysymyksiin. Ei jaksa seurata keskusteluja, eikä tunnu olevan kiinnostunut edes lapsenlapsistaan. Mutta häntä täytyy viihdyttää hakemalla tänne ja kuskaamalla takaisin. Silloinkin vain valittaa kaikesta.

Masentuneeltahan hän kuulostaa, mutta kuinka paljon ruuhkavuosia eläviltä kolmekymppisiltä oikein vaaditaan? En ajatellut, että joutuisin kantamaan äidistäni tällaista vastuuta, kun omat lapseni ovat vielä näin pieniä. Muita ei ole. En enää jaksaisi. Lapsistaan on pakko huolehtia ja haluaisinkin keskittyä heihin nyt, kun ovat pieniä, mutta missä menee raja, kun ei enää jaksa omaa vanhempaansa? Työtä kai voisi myös vaihtaa, mutta ei se poistaisi oman äitini kohtuuttomia oletuksia, kuinka me olemme vain häntä varten, mutta hän en osoita olevansa meitä varten. Kuinka jaksaa, kun oma vanhempi on näin raskas ihminen ja muutenkin on raskas elämänvaihe?