Vaikea työuupumus - mitä sen jälkeen?

En tiedä olenko koskaan uupunut varsinaisesti mutta pelkkä ajatus työstä tuntuu hyvin vastenmieliseltä.

2v saikkua, nyt noin vuoden ollut 40% työaika kuntoutustuella. Alkaa tuntuu, että elämä alkaa voittamaan. 

Paluuta entiseen ei ole ja kuormittuminen näkyy helposti. Teen pääosin etätyötä, työnantaja on joustanut hienosti. Keväällä yritän palata 80% työaikaan

Paloin loppuun noin 7 vuotta sitten,burn out oli todella massiivinen. Joudun palaamaan töihin taloudellisista syistä 4kk jälkeen. Alku oli kamalaa,kädet ja jalat tärisivät ja olin aivan loppu työpäivän jälkeen. Vaihdoin pikkuhiljaa muihin tehtäviin mutta toipuminen kesti kaikkinensa noin pari vuotta. En mm. jaksanut pyöräillä yli vuoteen. Nyt kun aikaa on kulunut,stressaannun nykyään edelleen helpommin ja väsyn nopeammin. Olen opetellut kieltäytymään monista,ei niin pakollisista menoista,koska palautuminen on hitaampaa. Paniikkikohtaukset jäivät pysyvästi vaikka en niitä ollut koskaan saanut aiemmin. Kaikesta huolimatta olen kiitollinen että pysäytys tuli,koen eläväni vihdoin nyt arvojeni mukaista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Paloin loppuun noin 7 vuotta sitten,burn out oli todella massiivinen. Joudun palaamaan töihin taloudellisista syistä 4kk jälkeen. Alku oli kamalaa,kädet ja jalat tärisivät ja olin aivan loppu työpäivän jälkeen. Vaihdoin pikkuhiljaa muihin tehtäviin mutta toipuminen kesti kaikkinensa noin pari vuotta. En mm. jaksanut pyöräillä yli vuoteen. Nyt kun aikaa on kulunut,stressaannun nykyään edelleen helpommin ja väsyn nopeammin. Olen opetellut kieltäytymään monista,ei niin pakollisista menoista,koska palautuminen on hitaampaa. Paniikkikohtaukset jäivät pysyvästi vaikka en niitä ollut koskaan saanut aiemmin. Kaikesta huolimatta olen kiitollinen että pysäytys tuli,koen eläväni vihdoin nyt arvojeni mukaista elämää.

Kiitos kun löytyi sanat tälle, massiivinen burnout. Sama täällä ja edelleen sairaslomalla (6kk jo), ja usko paranemiseen on edelleen kateissa. Jotkut päivät jo vähän parempia (ahdistus/paniikki/masennus pienempää) mutta tuntuu ettei tästä ikinä selvitä. Miten kaikki voikin romahtaa niin täysin, en vieläkään voi ymmärtää. Täysin itsenäisestä, yksin matkustelevasta, iloisesta työmyyrästä tuli oman kodin vanki, joka ei selviä päivästä ilman rauhottavia. Voimia muille tämän saman kanssa kamppaileville ja hatunnosto teille jotka tästä jo olette päässeet elämään kiinni.