Ajatuksia

Kymmenen vuotta sitten kännissä päätin että nyt se on menoa. Olin saamassa potkut, oli velkaa, ei perhettä ja sellasta, tuntui ettei ole mitään syytä elää. Menin junaradalle jo kohta juna tulikin kohti mutta jänistin viime hetkellä. Onneksi junakuski soitti poliisille jotka haki asemalle ja asemalta ambulanssi haki muumilaaksoon. Sain keskusteluapua ja lääkehoidon. Silloin meni paremmin kun sain käydä terapeutilla juttelemassa. Se sitten hiljalleen väheni kunnes loppui kokonaan. Terveyskeskuslääkärikin vähensi lääkkeitä vaikka vastustin. Olin paremmassa kunnossa kun oli täysi lääkitys minkä psykiatri oli määrännyt. Vieläkään en uskalla juoda mitään tai saattaisi tulla lähtö. Toistaiseksi olen jotenkin roikkunut elämänlangassa kiinni. Harva se päivä silti tuntuu että voisin lähteä pois.