Mielikuvitus, hupilandiat, muisteloita...

Tuosta muumikeskustelusta ja muumimaailmasta tuli vaan mieleen...



Omasta mielestäni Muumimaailma oli hieman pettymys. Pari tönöä tahi majaa siellä täällä ja päivä tuntui menevän lähinnä kävelemiseen, mutta tuntui ipanat tykkäävän silti. Uudestaan tahtoisivat ja siitä puhutaan vieläkin, vaikka käynnistä on jo aikaa.



Aloin sitten pohtimaan, miksi. Ja muistin omat kokemukseni Linnanmäen kummitusjunasta.



Lapsuudessani se oli ihan ehdottomasti ihanan karmaiseva ja voin vieläkin sieluni silmin nähdä leijuvia kummituksia ja ties mitä kammottavia örkkejä, enkä ole varmaan koskaan toipunut kunnolla siitä aivan loppumetrien hämähäkistä.... Ihanan kamalaa. Paitsi, että viime vuonna menin sinne uudestaan monien vuosien jälkeen, kun esikoinen oli tarpeeksi vanha ja halusi ensimmäistä kertaa kokeilla... Öh.. Kokemus oli aikuiselle ehkä sanalla sanottuna laimea. Siis mitä ihmettä oli tapahtunut niille kaikille kammokummajaisille? Näyttivät vain mekaanisiltä ja tönköiltä peltihökötyksiltä muovilla terästettynä. Ympäristökin oikeastaan vain karu. Luultavasti lapsena pidin suurimman osan ajelusta aina silmät kiinni ja hiukan vain kurkin silmäkulmasta tapahtumia, aivan kuten oma lapseni kainalossani ja mielikuvitus teki loput elämyksestä. Ehkä äänien perusteella?



Kokemus muistutti hiukan pimeää huonetta Heurekassa joskus vuosia sitten. Se oli siis todellakin pimeä tila ja kaikille annettiin sokean valkoinen keppi. Mitään et nähnyt, pystyi vain tunnustelemaan ja kuuli ääniä. Venematkalla pirskahti muutama pisara vettä naamalle ja oppaamme selitti sanallisesti missä kuljimme ja mitä "näimme". (Oli puisto, liikennettä kaupungissa, venematka, satama ainakin ja lopuksi kävimme kahviossa juomassa kahvit, jotka ihan itse maksoimme. Onneksi oli vain puoli kuppia :D) ideana oli siis kokea maailma sokean "silmin". (Koko toteutus oli sokeiden tekemä ja ideoima) Myöhemmin yksi huoneen tekijöistä pyysi kokemuksesta palautetta. Tajusin muistavani matkan lähes täysin kuvina! Vaikka en nähnyt yhtään mitään muuta kuin mustaa. Silti muistin miltä Suomenlinna näytti (menimme ohi "veneellä") ja muistin, että meinasin törmätä punaiseen autoon jne. Muistin jopa kahvilan tuolit, miltä ne näyttivät. Mitä en silmin nähnyt, sen mielikuvitus lisäsi. Aika huikeaa.



Mä uskon siis melko vakaasti, että lapselle riittää melko pienetkin vihjeet tutuista tarinoista ja seikkailuista ja lapsen luontainen mielikuvitus rakentaa kaikenlaisista hupilandioista melkoisia seikkailuita, vaikka aikuisen silmin kaikki oliskin aika tylsää ja laimeaa.



Kellään muulla samanlaisia kokemuksia.