Milloin "pitää" huolestua lapsen kaverien määrästä ja suhteiden syvyydestä?

Ei kaikki ihmiset kaipaa muita ihmisiä. Mäkään en kaipaa ketään. En ole ikinä kaivannut.

En minäkään kaivannut, tavallaan niitä kavereita oli koulussa mutta en koskaan kaivannut kesäisin eikä minuun otettu yhteyttä. Jossain vaiheessa vanhempani sitten huusivat minulle että mikä minussa on vikana kun en ole kavereiden kanssa, vasta silloin tajusin että siinä on jotain outoa ja epänormaalia. Sitten yritin aina välillä jossain pyöriä luokkakavereiden kanssa mutta nopeasti se taas luisui siihen etten nähnyt ketään. Ylä-asteen lopussa sitten alettiin kiusata koulussa eli ei otettu enää porukkaan ja pidettiin outona kun en käynyt missään.

Lukiossa aloin vähän enemmän "elämään" ja löysin uusia kavereita, joiden kanssa vietin enemmän aikaa vastavuorois aloitteista, täysi-ikäistyttyä tuli sitten baarielämä, joka vei pyörteisiinsä muutamaksi vuodeksi ja kavereiden kanssa vietettiin aikaa. Sitten tuli työelämä ja vakiintumiset ym ja nyt 29 vuotiaana olen aika yksinäinen. Eli olisin toivonut että vanhempani olisivat sosiaalistaneet minua jo pienestä lähtien.

Jos ei kenenkään kanssa ole moneen viikkoon eikä sisaruksia ole niin onhan se vähän haljua.

Olin ja olen yhä edelleen samanlainen. Monien ihmisten kanssa hengailu on puuduttavaa mielistelyä. En jaksa jatkaa samaa vapaa-ajalla

On vanhempien tehtävä opettaa lapset sosiaalisiksi. Ei ne sitä itsestään opi. Leikkitreffejä sovittava pienestä pitäen ainakin 2-3 krt viikossa.

Joudun töissä olemaan sosiaalinen ja se on ihan ok, työminä hoitaa hommat, kuuntelee ihmisiä ja auttaa murheissa. Mutta vapaa-aika kuuluu minulle, silloin rauhoitun, puuhaan omiani enkä sosialiseeraa.

Jaksaisitko sinä nähdä lomalla työkavereittesi naamoja?

Vierailija kirjoitti:

En minäkään kaivannut, tavallaan niitä kavereita oli koulussa mutta en koskaan kaivannut kesäisin eikä minuun otettu yhteyttä. Jossain vaiheessa vanhempani sitten huusivat minulle että mikä minussa on vikana kun en ole kavereiden kanssa, vasta silloin tajusin että siinä on jotain outoa ja epänormaalia. Sitten yritin aina välillä jossain pyöriä luokkakavereiden kanssa mutta nopeasti se taas luisui siihen etten nähnyt ketään. Ylä-asteen lopussa sitten alettiin kiusata koulussa eli ei otettu enää porukkaan ja pidettiin outona kun en käynyt missään.

Lukiossa aloin vähän enemmän "elämään" ja löysin uusia kavereita, joiden kanssa vietin enemmän aikaa vastavuorois aloitteista, täysi-ikäistyttyä tuli sitten baarielämä, joka vei pyörteisiinsä muutamaksi vuodeksi ja kavereiden kanssa vietettiin aikaa. Sitten tuli työelämä ja vakiintumiset ym ja nyt 29 vuotiaana olen aika yksinäinen. Eli olisin toivonut että vanhempani olisivat sosiaalistaneet minua jo pienestä lähtien.

Millainen sun perhe oli, näkikö sun vanhemmat paljon omia kavereitaan, kävikö teillä usein vieraita? Oon miettinyt oman lapsen kohdalla, että haluisin tukea hänen sosiaalisuuttaan, mutta pelkään, että tässäkin oma esimerkki on se, mikä merkkaa. Toivoisin itsekin, että meillä olisi perheenä aktiivisempi seuraelämä, mutta jotenkin sitä tulee pyöritettä koti-kauppa-puistoarkea päivästä toiseen...

Kyllä lasta pitää opettaa sosiaalisuuteen.

Ei niin että pakottaa vaan niin ettå ohjaa.

Toki on introverttejä ja aistiyliherkkiä jne mutta kyllä ohan jokainen kaipaa ystäviä.

Ei saa pakottaa sosiaalisuuteen.

Olen sosiaalinen. Mutta en halua ihmisten seuraan ehdoin tahdoin. Olen mieluummin omassa rauhassa silloin kun se on mahdollista. Ihmiset uuvuttavat.

Ei välttämättä milloinkaan, mutta tottakai on hyvä olla vähän kuulolla, onko esim. lapsesta nykyään kivempi olla vaikka tietokonepelien parissa, kuin tavata kavereita. Tai onko esim. joutunut kiusatuksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään kaivannut, tavallaan niitä kavereita oli koulussa mutta en koskaan kaivannut kesäisin eikä minuun otettu yhteyttä. Jossain vaiheessa vanhempani sitten huusivat minulle että mikä minussa on vikana kun en ole kavereiden kanssa, vasta silloin tajusin että siinä on jotain outoa ja epänormaalia. Sitten yritin aina välillä jossain pyöriä luokkakavereiden kanssa mutta nopeasti se taas luisui siihen etten nähnyt ketään. Ylä-asteen lopussa sitten alettiin kiusata koulussa eli ei otettu enää porukkaan ja pidettiin outona kun en käynyt missään.

Lukiossa aloin vähän enemmän "elämään" ja löysin uusia kavereita, joiden kanssa vietin enemmän aikaa vastavuorois aloitteista, täysi-ikäistyttyä tuli sitten baarielämä, joka vei pyörteisiinsä muutamaksi vuodeksi ja kavereiden kanssa vietettiin aikaa. Sitten tuli työelämä ja vakiintumiset ym ja nyt 29 vuotiaana olen aika yksinäinen. Eli olisin toivonut että vanhempani olisivat sosiaalistaneet minua jo pienestä lähtien.

Millainen sun perhe oli, näkikö sun vanhemmat paljon omia kavereitaan, kävikö teillä usein vieraita? Oon miettinyt oman lapsen kohdalla, että haluisin tukea hänen sosiaalisuuttaan, mutta pelkään, että tässäkin oma esimerkki on se, mikä merkkaa. Toivoisin itsekin, että meillä olisi perheenä aktiivisempi seuraelämä, mutta jotenkin sitä tulee pyöritettä koti-kauppa-puistoarkea päivästä toiseen...

Kävi vieraita välillä, tuttavia ja sukulaisia, synttäreillä oli aina paljon porukkaa mutta jos näillä oli lapsia mukana niin en olisi halunnut niiden kanssa leikkiä, vaan istua mielummin olohuoneessa kuuntelemassa aikuisten juttuja, monesti minut piti pakottaa leikkimään niiden lasten kanssa ja äitiä ärsytti kun pyörin "jaloissa". Olin nuoremman siskoni kanssa eskari-ikään asti äidin kanssa kotona, isä kävi töissä ja luulen että tässä kotona kasvamisessa on osasyy etten oppinut pienestä pitäen olemaan ikäisteni kanssa. Isällä on kavereita, joita kävi kylässä mutta äidillä ei tainnut olla silloin ainakaan montaa kaveria. Harrastuksiakaan ei minulla ollut kun ei kauheasti ollut varaa, niin ei varsinaisesti edes kannustettu harrastamaan. Käytiin jossain vaiheessa jossakin kerhossa mutta sielläkin mieluiten halusin piirtää tai askarrella, enkä leikkiä toisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

On vanhempien tehtävä opettaa lapset sosiaalisiksi. Ei ne sitä itsestään opi. Leikkitreffejä sovittava pienestä pitäen ainakin 2-3 krt viikossa.

Kyllä, vanhempien on hyvä käyttää lapsia julkisilla paikoilla ja vahtia vuorovaikuttamista. Mutta jos vanhemmat ovat kokoajan pitämässä kädestä kiinni, tsemppaamassa ja aina tekemässä aloitteen, lapsi ei opi itsenäistymään. Tulevaisuudessa sitten ilmenee kyvyttömyytenä tehdä omia päätöksiä, takertuvuutena, herkkyytenä rejektiolle, epävarmuutena...

Parhaiten lapsi oppii sosiaaliseksi toisen lapsen kanssa + vanhempien tarkkailulla. Liian vanha seura tekee kaltaisekseen, se voi saada lapsen ulkopuoliseksi jo nuorella iällä. Ensivuodet ovat tärkeimpiä sosiaalisen kehityksen kannalta.

Minkä ikäinen lapsi? Oma alakoululaiseni tuntuu joka kesä vajoavan jonkinlaiseen lomakoomaan: ei juurikaan ota yhteyttä kavereihinsa, eikä halua tehdä mitään sen kummempaa. Lukisi, pelaisi tai katsoisi tv:tä vaikka koko päivän putkeen. Kavereita kyllä on, siitä ei ole kiinni. Tämä ei kestä koko kesää, ehkä enemmänkin kesäloman ekat viikot. Lienee siis vain jonkinlaista väsymystä kouluvuoden jälkeen.

Meillä muutama eka koululaiskesä meni niin ekan lomaviikon jälkeen lapsi ei vain jotenkin halunnut tai osannut pitää yhteyttä luokkakavereihin, ja elokuun alussa stressasi sitä että miten niitten kanssa nyt taas osaa ja jaksaa olla. Vaikka siis kouluvuoden aikana kyllä tapasi kavereita iltaisin/viikonloppuisin sen verran kuin introvertti nyt jaksaa. Nyt kun lapsi on 11v niin on eka kesä että kaverit on olleet jossain määrin mukana kuvioissa koko kesän, vaikkei joka viikko olekaan tavanneet. Aiemmin oon sitten välillä tarjotellut että hei entäs jos kysyisit Adaa meidän mukaan uimaan tai haluaiskohan Vilma tulla meidän kanssa eläinpuistoon, varsinkin koulun alkua helpotti jos oli tavannut jotakuta siinä vähän ennen.

Ajattelen, että mun tehtävä on sekä kannustaa ja tukea lasta harjoittelemaan niitä taitoja joita toimivat ja pidemmät kaverisuhteet vaatii JA lisäksi rohkaista sellaiseen itsereflektioon ja omien rajojen tunnistamiseen että jos välillä tuntuu että pitää kaivautua hetkeksi luolaan niin sitten voi tehdä niin. Silloin vain kannattaa viestiä kavereille niin että viesti on sisällöllisesti enemmän "nyt ei sovi mutta nähdäänkö ensi viikolla?" ja vähemmän "ei koska ei nyt kiinnosta".

Lapsen isä on aikuisiällä käytännössä kaveriton ja siihen tyytyväinen, mitä mun ekstroverttina oli todella vaikea uskoa. Mut hänellä oli ihan riittävästi tekemistä tyttöystävässä/vaimossa ja myöhemmin lapsissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vanhempien tehtävä opettaa lapset sosiaalisiksi. Ei ne sitä itsestään opi. Leikkitreffejä sovittava pienestä pitäen ainakin 2-3 krt viikossa.

Kyllä, vanhempien on hyvä käyttää lapsia julkisilla paikoilla ja vahtia vuorovaikuttamista. Mutta jos vanhemmat ovat kokoajan pitämässä kädestä kiinni, tsemppaamassa ja aina tekemässä aloitteen, lapsi ei opi itsenäistymään. Tulevaisuudessa sitten ilmenee kyvyttömyytenä tehdä omia päätöksiä, takertuvuutena, herkkyytenä rejektiolle, epävarmuutena...

Parhaiten lapsi oppii sosiaaliseksi toisen lapsen kanssa + vanhempien tarkkailulla. Liian vanha seura tekee kaltaisekseen, se voi saada lapsen ulkopuoliseksi jo nuorella iällä. Ensivuodet ovat tärkeimpiä sosiaalisen kehityksen kannalta.

Ensivuodet on kyllä tärkeitä sosiaalisen kehityksen kannalta, mutta silloin vuorovaikutuksen harjoitteluun kyllä riittää lähinnä se perhe, ja ikätovereiden merkitys tulee vasta ensivuosien jälkeen.