Jättäjän mielenmaisema

Haluan oikeasti päästä vain perille siitä, mikä tässä on yleisesti takana.   En tuomitse, mutta haluan ymmärtää. 

Itse olen nyt keskellä kaaosta, eli avioero.   Se ei tullut yllätyksenä, mutta näin yksipuolisesti jätetyn näkökulmasta se silti tuntuu ihan hirveän surulliselta ja pahalta.

En itse olisi eroa halunnut,  mutta ei kenenkään tunteita toista kohtaan voi pakottaa  millään tavalla.

Mistä johtuu tämä erittäin yleinen tyyli, että eroa hakenut osapuoli vielä haluaa kaiken päälle pahentaa jätetyn oloa entisestään?   Tiuskii, on tyly, omahyväinen, hieroo toisen naamaan sen, kuinka hänellä on asiat mukavasti : tekee kavereiden ( jopa niiden yhteisten) kaikkea kivaa, ei vahingossakaan edes yhtä kertaa näytetä edes sen verran ihmisyyttä, että toisella olisi edes hetki helpompi prosessoida asiaa.   Mistä  tämä johtuu?

Tottakai tiedän ja ymmärrän sen, ettei hänen elämä mulle enää kuulu ja sama toisinpäin.  Miksei sitten voi antaa edes jätetylle mahdollisuutta niiden tunteiden ulostuloon, kun jättäjä on kuitenkin yleisimmin siinä paremmassa asemassa, kun asia ei juurikaan häntä pitäisi enää painaa.  Miksi se jätetty pitää vielä lopuksi polkea henkisesti pohjamutiin, vähän niinkuin pisteenä iin päälle?  

Ja en nyt tarkoita sellaista suhdetta, missä on ollut jo pitkään selvää, ettei yhteinen taival esim. v ä k i v a l l a n tms. seurauksena tule jatkumaan, vaan jos kuitenkin asiat ovat olleet hyvin.