Liian herkäksi kasvatettu?
6,5-vuotias poikamme on aika herkkä. Hänellä on myös dramaqueen-taipumuksia. Asiasta keskusteltiin hyvässä yhteisymmärryksessä päiväkodin henkilökunnankin kanssa. Pyrimme yhdessä kasvattamaan pikkumiestä niin että hän ei "jäisi jalkoihin", mutta voisi kumminkin tietyllä tapaa olla oma itsensä.
Jäinkin miettimään sitä, että paljonko kasvatuksella on osuutta tässä herkkyysasiassa? Olenko tahtomattani tukenut herkkyyttä liiaksikin?
Esimerkki tästä aamusta. Poika oli koko aamun (suunnilleen klo 7 asti...) odottanut, että pääsee hakemaan yhtä hyvää kaveriaan ulos. Hiukan ennen puoltapäivää annoin luvan mennä. Olin jo etukäteen puhunut lapselle, että varautuu siihen, että "Ville" ei ole kotona tai "Villelle" ei käy muuten vaan.
No pianhan sieltä sitten riennettiin itkien kotiin. Ville ei ollut kotona.
Minä ja mies suhtaudumme tilanteeseen hiukan eri tavalla. Mies on tylympi. "Älähän viitsi itkeä" -linjaa. Hän ei sano sitä lapselle rumasti, vaan lempeämmin. Hän ei kuitenkaan tavallaan lohduta.
Minä taas otan lapsen mielellään siinä vaiheessa syliin. Annan itkeä hetken ja sitten juttelen. Kerron, että voi mennä kysymään Villeä myöhemmin uudestaan ulos ja että sillä aikaa voi puuhata kotona muuta. En missään nimessä lahjo lasta; "Ota tikkari, niin tulee parempi mieli.". Asiasta selvitään puhumalla.
Mietinkin, että onko oma toimintani vahvistanut lapsen käytöstä?
Millä ylenmääräinen herkkyys saataisin kuriin kuitenkaan lasta lyttäämättä?
Kommentit (32)
Siitä on sekä etua että haittaa. Vanhemmiten oppii tulemaan toimeen niiden haittojen kanssa.
Googlatkaa HSP tai Highly Sensitive Person.
kasvatuksesta. Jos lapsi on luonteeltaan ja temperamentiltaan herkkä, ei häntä voi kasvattaa mitenkään toisenlaiseksi, koska ne ominaisuudet ovat hänen persoonaansa. Jotkut ovat herkkiä, toiset eivät.
Mutta toki lasta voi tukea "reipastumisessa". Itselläni olisi varmaan miehesi kaltainen reaktio. 7-vuotiaan pitää jo oppia sietämään pettymyksiä. Elämä vaan joskus on. En kyllä tuota itkureaktiota muutenkaan nyt herkkyyden piikkiin laittaisi.
tuenko herkkyyttä ylenmäärin?
Ja tietysti koulumaailma huolestuttaa hiukan. Mitä tapahtukaan itkuherkälle pojalle? Muut pojat eivät taatusti taputa päälaelle ja sano 'kyllä se siitä'.
mutta koulussa kyllä "oppi tavoille", nykyään ei suostu kertomaan opettajille, jos häntä on vaikka joku lyönyt välitunnilla, kun se on "vasikointia"...
nimenomaan vahvistaa, mutta miten?
Pettymyksiä on, ja niitä ei meillä hoideta lahjomalla jollakin muulla. Paitsi sillä sylillä (sekin liikaa?) ja keskustelulla. Syliä toki saa muutenkin, ei vain ikävien asioiden yhteydessä.
Reippaudesta kehutaan. Esimerkiksi olin varautunut kunnon itkukonserttiin kesällä huvipuistosta lähdettäessä. Sitä ei tullutkaan ja siinä yhteydessä kehuin lasta reippaasta suhtautumisesta asiaan. Hän osasi jo itse ajatella asiaa; "Tullaan sitten ensi kesänä uudestaan."
Näitä keinoja siis on ainakin käytetty.
lautapelejä pelaamalla, kun lapsi häviää, siinä on oiva tilaisuus harjoitella.
Pelihäviämisen (lautapelit, konsolit) lapsi sietää jo hyvin. Pari vuotta sitten se otti vielä lujille.
pettymystensietokyvystä. Ei niinhän herkkyydestä. Tuosta lasta voi todella opettaa pois. Tarjoamalla niitä pettymyksiä. Jos te vanhempina ette sitä tee, elämä koulii lasta kovalla kädellä.
tuottaa lapselle pettymyksiä, ei selitellä
En tiedä miten sitä väkisin tuottaisi lapselle pettymyksiä. Tuntuu väärältä vaikka luvata asia X ja perua se ihan vain "koulimisen" vuoksi.
Ihan tavallista elämää eletään ja pettymyksiä on mahtunut matkaan. Ei päästäkään mummolaan, huonon käytöksen vuoksi karkkipäivä on peruttu, Villelle ei voikaan mennä leikkimään, haluttua lelua ei löydykään kaupasta juuri sillä sekunnilla, ihan mitä hyvänsä ei ostella... Ihan tällaista tavallista.
En tiedä sitten puhuttiinko päiväkodissa aiheesta väärällä termillä. Herkkyydestä he (ja me) puhuimme. Tämä oli vain yksi esimerkki. Toisinaan lapsi on myös kovin herkkähipiäinen; joku hiukan tökkäisee, niin huuto on kuin henki lähtisi. Toisinaan taas hän ei edes reagoi tuollaiseen. Hän saattaa pahoittaa mielensä pikkuasiasta, mutta toisaalta leppyykin nopeasti. Asioita ei jäädä vatuloimaan pitkäksi aikaa.
todella mielenkiintoista lukea tämä aloitus, koska minä olen pohtinut samaista asiaa myös, lähinnä sen takia, että olen tunnistanut itsessäni sellasia piirteitä, että minun on hyvin vaikea tuottaa lapsellemme pettymystä (lapsi nyt 1v8kk) ja varmaan vielä vaikeampaa tulevaisuudessa. Olen yhdistänyt tämän omalla kohdallani synnytyksen jälkseiseen masennukseen ja siihen, etten heti lapsen syntymän jälkeen todellaan pystynyt luomaan sellaista tunnesidettä häneen kuin olisi kuulunut, ja nyt jotenkin yritän sitä ylenmäärin "hyvitellä". Pelkäänkin, että oma taipumukseni jo etukäteen stressata lapsen mahdollisia tulevia vastoinkäymisiä ja pettymyksia vaikuttaa niin, että tahtomattanikin pojastani tulee liian herkkä.Tiedostan itsessäni tämän piirteen, mutta en mahda sille mitään. Olen monasti hyvin herkkä tilanteissa, jos esim. joku muu kieltää lastani, vaikka esim. miehenikin ja kuvittelen noin pienen pettyvän monesti tilanteisa, jossa selkeästi näkee, ettei lapsi ole moksiskaan=/ Eli siis jollain tavalla pettymykset vaikeampia äidille kuin lapselle.
Olen yhdistänyt tämän omalla kohdallani synnytyksen jälkseiseen masennukseen ja siihen, etten heti lapsen syntymän jälkeen todellaan pystynyt luomaan sellaista tunnesidettä häneen kuin olisi kuulunut, ja nyt jotenkin yritän sitä ylenmäärin "hyvitellä".
Lapsi syntyi ei-toivottuna yllätysraskauden myötä (mieheni ei ole lapsen bio-isä). Minun oli aluksi hirvittävän vaikeaa hyväksyä raskautta ja sittemmin lastakaan.
Asia tasaantui, kun elämä tasaantui. Ehkä ylenpalttisen lempeä suhtautumiseni lapsen pettymyksiin juohtuu tästä?
Mietin kyllä, että tuntuu hassulta, että olisi väärin esim. juuri sylitellä lasta tässä kohdin.
Ja miten niitä pettymyksiä sitten tuotetaan?
Kun meillä ei tosiaan eletä siinä mielessä "lapsen pillin mukaan".
Pitäiskö minunkin siis suhtautua aavistuksen tylymmin näihin pettymyskohtauksiin?
en lähtisi niihin pettymystilanteisiin mukaan. Toisin sanoen, ne voi kuitata "voi voi, aina ei ole kavereita". Ja jättää asia siihen. Ylenmääräinen sylittely ja lohdutus ikään kuin ruokkivat pettymystä.
Ei niitä pettymystilanteita tarvitse erikseen tuottaa. Elämä ne aiheuttaa.
jatkaa... Itse olen myös samaa mieltä siinä, ettei niitä pettymyksia mitenkään erikseen tarvitse lapselle hakea, kyllä elämä siitä huolehtii itsestäänkin, tiedän sen liiankin hyvin. Mutta juuri tällaisiin elämän tuomiin luonnollisiin pettymyksiin koen itsekin olevani aivan liian herkkä, ja pelkään jollain tavalla siirtäväni tuon taipumuksen lapseeni. Ja tällaista ominaisuutta en havainnut itsessäni ennen tuota synnytyksen jälkeistä masennusta=/
Kyse on varmaan paitsi temperamentista, myös tietystä harjaantumattomuudesta kaverien kanssa olemiseen. Jos teillä olisi kodissa samanikäinen tappelukaveri tarjoamassa siedätyshoitoa, ei ne sosiaaliset kohtaamiset olisi niin ladattu täyteen odotuksia.
Voi olla että poika kovasti pyrkii kaverisuhteissa täydellisyyteen ja hyvään suoriutumiseen, tulee siten paineita ja ylisuuria pettymyksiä.
Ikä on myös sellainen, että teatraalisia itkuja tulee herkästi, niin tytöillä kuin pojilla. Koulun alku ja lähestyminen voivat alkaa jännittää jo aikaisessa vaiheessa eskarivuotta.
Ja tajusin lukiessani, että oma lapseni (vanhempi kuin teidän) on oikein kouluesimerkki sensitiivesestä tempperamentista. Sen jälkeen olen lakannut suremasta, onko vika minussa, olisiko pitänyt ohjata kestämään sitä ja tätä.
Itse uskon, että erilaisilla ihmisillä asiat ottavat oman aikansa. Oman herkkikseni kanssa ei koskaan ole tarvinnut miettiä, voisinko "jo" antaa luvan johonkin, vaan aina tullaan ikäryhmää pari vuotta jäljessä, kun lapsi itse on valmis ottamaan vapauden. Tuo voi siis olla yksin kaverille kulkemista, bussimatka omin päin, jne.
Uskon vaan, en että parempi antaa kasvaa rauhassa ja itse ottaa omat askelensa, kuin tuuppia koko ajan epävarmana edellä.
Kysessä on tosiaan ainokainen, jolle kaverit ovat hirvittävän tärkeitä. Rajuimmat pettymistilanteet ovat nimenomaan sosiaalisiin tilanteisiin liittyviä asioita.
Muksu on todella empaattinen kavereitaan kohtaan ja ajattelee usein heidän parastaan. Esim. kun ostin tässä taannoin uuden Star Wars -lehden, se olikin jonkinlainen tuplanumero, joka sisälsi aiemmin ilmestyneen lehden. Koska meillä olikin se jo, niin poika keksi heti, että hän voisi antaa lehden Villelle, koska "Villekin tykkää Star warsista ja hän tulisi varmaan iloiseksi".
Meidän vanhempien aiheuttamat pettymykset eivät tavallaan tunnu missään (ellei kyseessä ole jotain todella spesiaalia). Hän suhtautuu aika rennosti meidän kanssa peleissä häviämiseen, siihen ettei pääse aina meidän mukaan vaikkapa ravintolaan (rakastaa ruokaravintoloita :D), ettei osteta jotakin tiettyä lelua juuri nyt ym.
Kavereiden aiheuttamissa pettymyksissä lieneekin harjoiteltavaa. Kaveriksi me vanhemmat emme voi vaan muuttua, vaan toivomme että eskari/koulu tekee osin tehtävänsä ja samoin naapurin lapset. Iloinen asia on se, että nämä kaverit ovat olleet varsin mukavia lapsia =)
20: Satutko muistamaan, mikä se Keltikankaan kirja oli? Temperamentti ja koulumenestys? tjsp.
Ihmiset on erilaisia persoonia. Kasvatat lastasi hyvin.