Kun muistelette omaa teini-ikäänne, milloin oli ne vaikeimmat vuodet?

Yläasteella, olin koulukiusattu. Ei ole ikävä. Lukiossa oli mukavaa, en tuntenut sieltä ketään entuudestaan. 

13 - 16 eli yläaste. Lukiossa oli jo fiksummassa seurassa.

13 - 36. Tai siis sen ajan olin vaikeasti masentunut ja halusin vain kuolla.

1983

14-18. sitten jätin pikkukaupungin ja kiusaajat taakseni. Sain uusia kavereita jotka eivät kiusanneet.

Muutin 11-vuotiaana Keski-Suomesta Helsinkiin. Erilainen puheenparsi riitti syyksi kiusaamiseen. Onneksi löysin vihdoin 15-vuotiaana nykyisen kaveripiirini. Muutamat tappelut ja siihen loppui kiusaaminen.

11-13.

Koko teini-ikä. Mutta vaikeudet eivät johtuneet iästä vaan muista syistä.

13-16

Sama kuin ap.lla.

Mulla alkoi murkkuikä varhain. Raskaimmat vuodet oli 5-6 luokan iässä, koulukiusaamistakin koin.

Minulla oli helppo teini-ikä. Kotiintuloajoista ei tarvinnut neuvotella kun iltaisin tein lähinnä läksyjä ja ulkoilutin koiraa. Kuvioihin eivät kuuluneet alkoholin ja tupakan kokeilut. Sen sijaan ala-asteen luokat 1-4 olin kotona hyvin haastava ja kiukutteleva lapsi johon vanhemmilla meni joskus hermot. Koulussa olin nätisti, mutta kotona...

13 ja 14-vuotiaana. Yläaste oli alkanut ja sen lisäksi että olin murrosiästä sekaisin minua kiusattiin koulussa. Mietin kuolemaa päivittäin. Musiikki oli ainoa pelastus. Yhdeksännellä luokalla aloin saada itsevarmuuttani kiusaamisesta huolimatta takaisin.

porukoilla on aina jotain naukumista. pari kertaa hakkasin paskaksi

ulisevan ns isäpuolen. säälittävä reppana oli. Kovat jutut

ja täys maito tosipaikan tullen. Hain jo 17 vuotiaana

kämpän itelle ja muutin pois samana päivänä kun täytin 18.

en ole mitään painostusta tai alistamista millään tasolla jaksanut sillon

enkä nytkään.

oma nuoruuteni pilattiin täysin tuollaisella vääränlaisella

piipittämisellä, jopa elokuvien nauhottamisesta vhs-kasetille tule

jumalaton vääntö "kun meille ei noita kasetteja aleta keräämään"

13-16, olin pahasti koulukiusattu ja se sama kiusaaminen jatkui myös koulun ulkopuolella.

12-15v. Vanhemmat erosivat juuri esi-teini-iässä, pahin mahdollinen aika. Seuraavat vuodet perus teinimeininkiä ja ei ollut helppoa kellekään perheestä. Ysin jälkeen alkoi jo oma tulevaisuus ja maailman meno laajemmassakin mittapuussa kiinnostelemaan, ja hyvinhän asiat itselläni meni lopulta, tiedänpähän mihin varautua oman jälkikasvun kanssa - tai niinhän sitä luulisi :D

Koko teiniaika oli vaikeaa, koska koti oli ahdistava ja epävarma paikka, jossa oli jatkuvasti riitaa. Kaverit tuli kaikki terveistä ydinperheistä, tai eroperheistä, joissa oli asiat hoidettu kypsästi ja hyvin. Eivät ymmärtäneet yhtään ongelmiani, eli en voinut puhua kellekään. Olin hyvä koulussa, ja sen pärjäämisen taakse piilotin kaikki oikeat vaikeudet. Sitten juhlin viikonloppuisin ja käytin poikien kanssa seurustelua lääkkeenä masennukseen. Olin kuitenkin sosiaalisesti aina vähän... Outo. Parikymppisenä ymmärsin, että minulla on CPTSD. Se on helpottanut näiden teinimuistojenkin hyväksymisessä ja käsittelyssä. Mutta joo, vaikka teinivuosilta on paljon hyviäkin muistoja kavereiden kanssa, niin minulle ei voisi maksaa sellaista summaa, että suostuisin menemään ajassa taaksepäin kokemaan sen kaiken uudestaan. 

tuhat tulimmaista kirjoitti:

porukoilla on aina jotain naukumista. pari kertaa hakkasin paskaksi

ulisevan ns isäpuolen. säälittävä reppana oli. Kovat jutut

ja täys maito tosipaikan tullen. Hain jo 17 vuotiaana

kämpän itelle ja muutin pois samana päivänä kun täytin 18.

en ole mitään painostusta tai alistamista millään tasolla jaksanut sillon

enkä nytkään.

oma nuoruuteni pilattiin täysin tuollaisella vääränlaisella

piipittämisellä, jopa elokuvien nauhottamisesta vhs-kasetille tule

jumalaton vääntö "kun meille ei noita kasetteja aleta keräämään"

Mihin sitten myöhemmin päädyit elämässäsi?

Olin koulukiusattu, mutta sen jotenkin vaan kuvitteli olevan normaalia, ohi mennen potkaisujen tai sen että reppu löytyi vessanpytystä. Muuten nuoruusaika oli ihan ok. En saanut sanoa vanhemmilleni vastaan, joten meillä ei todellakaan paiskottu ovia tai kiukuteltu vanhemmille.

Kaikki piiloon jäänyt tuli esiin sitten vasta kun lähdin kotoa 19-vuotiaana. Sitten tuli itsemurha-ajatuksia, jatkuvaa alkoholinkäyttöä, koulusta lintsaamista.

Se oli jo silloin kun olin vasta 11–12 v. Siis kyse on siitä, että ennen kuin fyysinen murrosikä ehti edes alkaa, kävin jotenkin "alta pois" sen siihen liittyvän vaiheen, johon liittyy itsehillinnän katoaminen ja jatkuvat tunteiden vuoristoradat ja "maailma vihaa minua ja minä vihaan sitä" -kokemukset.

Tavallaan oli tosi hyvä että näin, mutta sekä minulta että vanhemmiltani vei aikansa tajuta mistä on kysymys. Itse olin ihan hukassa, kun huomasin aina välillä yhtäkkiä käyttäytyväni huonosti vaikka ei ollut tarkoitus, ja toisaalta kuitenkin juuri se ettei ollut tarkoitus esti sen että olisin pystynyt pyytämään anteeksi. Vanhemmat taas tulkitsivat omasta näkökulmastaan, että olin paha ihan vaan huvin vuoksi (se että olin poika ehkä myös teki helpoksi ajatella niin), ja olin riittävän pieni, jotta ratkaisua ehdittiin epätoivon vallassa hakea myös mm. fyysisistä kurinpalautustoimista aina koivuniemen herraa myöten. Onneksi se vaihe meni aika nopeasti ohi, koska sen läpi eläminen ei ollut mukavaa, muistan sen nyt 25 vuotta myöhemmin ehkä elämäni huonoimpana tähänastisen elämäni vaiheena.

Sitten taas kun olin varsinaisessa teini-iässä eli 13 v. eteenpäin, olin taas rauhallinen ja helppo, niin että perheen ulkopuoliset jopa ihmettelivät sitä joskus. Niille sitten selitettiin että "se vaihe meni jo".