Lapsuuden hölmöilyjen (alle 18 v) merkitys aikuisiässä - keskustellaan viimeaikaisten tapahtumien valossa

Kirjoitin otsikkoon tahallaan "lapsuuden hölmöilyt", niin kuin näitä usein nimitetään. Ovatko lapsuuden hölmöilyt todella vain sitä? Rikosoikeudellinen vastuu alkaa 15-vuotiaana ja täysimittaisesti 18-vuotiaana. Mutta kertooko yleisen moraalitajun vastainen käyttäytyminen jotain ihmisen syvimmistä puolista jo ennen sitä?

Julkisuudessa viime päivinä puitu yksinäistä naista ja tämän kissoja piinannut politiikan henkilö on valitettavasti vain yksi monista. Tätä tapahtuu edelleen, ja moni uhri ei koskaan uskalla puhua. Tiedän omastakin tuttavapiiristäni tapauksen, jossa vähän sosiaalisesti poikkeavan mutta kiltin ja harmittoman naisen kotia ja elämää häirittiin pelottavilla tavoilla, ja hän joutui lopulta muuttamaan pois. Tekijänä olivat luultavasti nuoret. Kouluissa ja koulumatkoilla kiusataan ja pelotellaan lapsia joka päivä. Tavaroita varastetaan ja sotketaan. Villieläimiä otetaan kiinni ja kidutetaan. Vanhat miehet kertovat hirveitä juttuja siitä, mitä ovat tehneet eläimille lapsena.

Uskotteko te, että jokainen lapsi pelkkää nuoruuden hölmöyttään voi toimia noin, kunnes otetaan kiinni ja saa rangaistuksen? Voiko olla olemassa 15-vuotias, joka ei ymmärrä tai välitä siitä, miltä toisesta elävästä olennosta tuntuu?

Ja jos ei todella ymmärrä tai välitä, niin voiko 5 tai 10 vuotta lisää ikää auttaa sitä asiaa mitenkään? Kulkeeko täällä meidän keskuudessamme paljonkin porukkaa, joka periaatteessa voisi tehdä jotain tuollaista aikuisena, jos ei olisi lakeja ja riskiä kiinni jäämisestä? Valitettavasti pelkään, että juuri näin on asia. Siitä ehkä todisteena esim. se, millaiseen käytökseen periaatteessa normaalit ihmiset sortuvat sotaolosuhteissa heti, kun normaali yhteiskuntarauha väistyy.

Itseäni kiusasi 14-vuotiaana poikajoukko samalta kylältä. Se ei ollut kovin rankkaa, mutta sain pelätä koulumatkalla että seurataanko minua. Kerran he kaatoivat minut märkään ojaan ja nauroivat, ja sen jälkeen aloin mennä kouluun paljon pidempää reittiä koko koulun päättymiseen asti. Kyläläiseti eivät koskaan kohdanneet minua asiasta eivätkä pyytäneet anteeksi. He kaikki ovat nykyisin normaaleja työssä käyviä perheenisiä, mutta minä en koskaan tule luottamaan heihin sillä tavalla kuin luotan hyviin ihmisiin.

Mietin, kuinka paljon kasvuympäristö voi vaikuttaa tuollaiseen ja miten paljon tulee itsestä. En minäkään ole viaton. Kun olin lapsi, kalastaessa laitettiin aina mato koukkuun ja niitä säästettiin katkaisemalla mato ennen koukkuun laittoa. Siihen sattui ihan selvästi. Kun saatiin kaloja, niitä ei tapettu heti, vaan jätettiin veneen pohjalle sätkimään. Muistan olleeni noin 7, kun tajusin että eläimet kärsivät. Kun rupesin puhumaan asiasta, meillä ei enää kalastettu madoilla ja kalat alettiin tappaa heti ylös nostamisen jälkeen. Mutta mitä jos olisin elänyt perheessä, jossa huolilleni olisi naurettu? Ei ole niin pitkä aika siitä, kun vielä maaseudulla pistettiin sikoja puukolla yms nykynäkökulmasta käsittämätöntä. Olisiko julma käytös ymmärrettävämpää, jos on joutunut näkemään sitä pienestä pitäen?

Onko lapsi jo vastuussa teoistaan vai ei? Pitäisikö pystyä antamaan anteeksi ja unohtamaan?