Gallup nelikymppisille: oletko nykyisin parisuhteessa vähempään tyytyväinen kuin nuorempana?

Juuri päinvastoin. Nyt tiedän tarkalleen, mitä haluan ja haluan ne asiat myös saada. Käden lämpöiseen ja "ihan hyvään" en enää tyydy. Tämä tosin vaikeuttaa paljon tällä iällä pariutumista, mutta mieluummin olen yksin kuin keskinkertaisessa suhteessa.

Kyllä rima on laskenut tässä pitkässä parisuhteessa. Energia menee työn ja perheen yhdistämiseen ja parisuhde lähinnä on siinä sivussa tällä hetkellä.

En ole parisuhteessa, koska en hyväksy enää mitä tahansa.

Tyydyn nykyisessä erittäin vähään, kunnes lapset on kasvatettu. Seuraavassa kriteerit tulevat olemaan todella korkealla.

Absoluuttisesti rima on noussut. Teininä sitä hyväksyi ihan mitä vaan, nykyään ei todellakaan.

Joo todellakin on rima noussut, erosin vähän alle nelikymppisenä kun olin selkeästi muuttunut miehelle näkymättömäksi.

Aloittajalle haluaisin sanoa, että pitkässä suhteessa mikään ei ole niin tärkeää, kuin se että puoliso on kiinnostunut vielä vuosienkin jälkeen deittailemaan juuri sinua, eli samanlaista treffimeininkiä kehiin kuin suhteen alussa niin saatatte pysyäkin yhdessä. Laittakaa ruokaa yhdessä, käykää viikonloppureissuilla, tehkää vaikka vuorotellen toiselle tärkeitä asioita.

Jos mikään tekeminen puolison kanssa ei kiinnosta ja omat mielenkiinnon kohteet suuntautuu kodista poispäin omiin kavereihin ja omiin menoihin, niin se alkaa olla loppu lähellä.

Vaatimukset ovat kasvaneet, tiedän pärjääväni hyvin itseksenikin ja parisuhteesta pitäisi saada selkeästi enemmän iloa, jotta se kompensoisi siitä aiheutuvat haitat.

En oikein edes pysty ymmärtämään tuota miesten linjaa, että rima on matalammalla kuin ennen. Mistä ihmeestä se johtuu? Eivätkö miehet koe pärjäävänsä yksin? Olisi kiva ymmärtää paremmin.

Olisi mielenkiintoista tietää, miksi miehet tyytyvät niin paljon vähempään parisuhteessa. Osaako joku selittää?

Minusta vähään tyytyminen on ainoastaan viisautta elämässä, puhuttiinpa parisuhteesta tai elämästä yleisemmin. Liiallisen odotukset tuottaa vain pettymyksiä.

Minulle riittää varsin hyvin:

-on mukavaa olla toisen kanssa

-on juteltavaa

-on säännöllinen sukupuolielämä

Muuta en todellakaan tarvitse ollakseni parisuhteessa onnellinen enkä myöskään koe että tuossa listassa olisi mitään väärää.

Jokaisen on itse määriteltävä omat kriteerinsä. Tiedän esim varsin hyvin, että kaverini on hyvin tyytyväinen parisuhteeseensa, joka minun mielestä on hyvin kälyinen. Itse puolestani olen usein tyytymätön parisuhteeseeni, jona monen mielestä on täydellinen. Minä kuitenkin elän omaa elämääni enkä muiden, joten minulla on myös oikeus määritellä mitä haluan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä rima on laskenut tässä pitkässä parisuhteessa. Energia menee työn ja perheen yhdistämiseen ja parisuhde lähinnä on siinä sivussa tällä hetkellä.

Toisaalta näin. Mutta jos nyt tulisi ero, niin kriteerit uudelle mahdolliselle miehelle olisi tiukemmat kuin silloin parikymppisenä.

En huolisi enää nykyään yhtäkään aiemmista kumppaneista, vaan jokainen tyssäisi jo alkumetreillä. En katsoisi enää hetkeäkään esim miestä jolla on alkoholiongelma, tai joka häviää välillä päiviksi, tai ei näe yhtään vaivaa suhteen eteen ja kaikki on minun vastuulla, tai ihan, miestä joka ei tee kotitöitä tai miestä jolla on ihan erilainen huumorintaju kuin minulla. Tai miestä joka ei halua ottaa minua huomioon seksissä, tai miestä joka kyllä haluaa tehdä asioita mutta jättää kaiken suunnittelun ja toteutuksen minulle.

Olen oppinut omanarvontuntoa ja tunnistamaan kelvottomat tyypit ajoissa. Mikään kriteereistäni ei liity (eikä ole koskaan liittynytkään) esim ulkonäköön. Mutta olen nuorena ottanut sen mitä olen saanut, ja päätynyt näihin huonoihin suhteisiin. En ole koskaan ollut suosittu miesten keskuudessa, eli vaihtoehdot on olleet ei mitään tai näitä huonoja. Nyt olen mieluummin yksin.

Onnellisuuttaan ei pidä ikinä laittaa toisen harteille. Se löytyy vain ja ainoastaan itsestä. Toinen ihminen tuottaa aina pettymyksen, kukaan ei ole täydellinen.

Vierailija kirjoitti:

Olisi mielenkiintoista tietää, miksi miehet tyytyvät niin paljon vähempään parisuhteessa. Osaako joku selittää?

Koska naiset pariutuvat ylöspäin, kaikille ei vain riitä oman tasoista kumppania. Jos haluaa perheen on otettava se mihin rahkeet riittää tai oltava ilman.

Vasta kolmevitosena päätin nostaa riman siihen mihin itse halusin, enkä vain siihen mitä koin ansaitsevani. Ei mennyt kauaa kun löytyi nykyinen mies jonka kanssa yhdessä on oltu 10 vuotta nyt. Kyllä hyvä mies myös haluaa että hänen naisellaan on odotuksia miehelle parisuhteessa. Kuka hyvä tyyppi muka haluaa kumppanin jolle käy huonokin kohtelu?

Olen itse kohta viisikymppinen ja tiedän useamman ikäiseni naisen, jotka eivät ole löytäneet kumppania enää erottuaan (pari jo kymmenen vuotta sitten). Väitän, että tämä johtuu juuri siitä, että heidän kriteerinsä parisuhteen osalta ovat täysin epärealistiset. Itse olen kyllä mieluummin "ihan hyvässä" suhtessa kuin yksinäni onneton.

Vierailija kirjoitti:

Juuri päinvastoin. Nyt tiedän tarkalleen, mitä haluan ja haluan ne asiat myös saada. Käden lämpöiseen ja "ihan hyvään" en enää tyydy. Tämä tosin vaikeuttaa paljon tällä iällä pariutumista, mutta mieluummin olen yksin kuin keskinkertaisessa suhteessa.

Juuri näin! Nuorena sitä halusi parisuhteen, nyt sitä haluaa kumppanin jonka kanssa on hyvä olla.

Jotain nuoruuden poikaystäviä ei nykyminä kelpuuttaisi edes ekoille treffeille.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse kohta viisikymppinen ja tiedän useamman ikäiseni naisen, jotka eivät ole löytäneet kumppania enää erottuaan (pari jo kymmenen vuotta sitten). Väitän, että tämä johtuu juuri siitä, että heidän kriteerinsä parisuhteen osalta ovat täysin epärealistiset. Itse olen kyllä mieluummin "ihan hyvässä" suhtessa kuin yksinäni onneton.

Mitä epärealistisia kriteereitä tiedät heillä olevan?

Parikymppisenä luulin etten kelpaa kenellekään ja otin ensimmäisen miehen jonka sain. Ei huono liitto muttei myöskään arvostusta eikä rakkauttakaan sellaisena kuin sitä kaipasin. 3 lasta saimme kuitenkin.

Toinen mieheni opetti minulle miten upea ja arvokas olen ja sai minut vähitellen uskomaan siihen. Olin 36v kun aloimme olemaan yhdessä, nyt 63v ja edelleenkin tiedän arvoni. Ikuisesti kiitollinen miehelleni tästä.