tyttömme mummi kuoli kesäkuussa

ehti sentäs nähdä ensimmäisen lapsenlapsensa. ja pitää tätä sylissä. nyt olemme pulassa. tuntuu ettei kukaan ymmärrä meitä että mekin haluaisimme päästä hetkeksi edes yhdeksi illaksi rentoutumaan kahden. minä ja mieheni. mutta kukaan ei ota lastamme edes yhdeksi yöksi hoitoon. tämä on ollut yhtä huisketta. voimat meinaa loppua kesken. ensin tyttömme syntyi huhtikuussa 2 viikoa enen laskettua aikaa. toukokuun lopussa saimme tietää että mieheni äiti on vakavasti sairas ja ei tiedä kuinka kauan elää. eikä siinä mennyt kuin viikko niin hän kuoli syöpään ruotsin kansallispäivänä 6.6.06. sitten samassa kuussa menimme mieheni kanssa naimisiin ja muutimme vielä kesäkuun lopussa toiselle paikkakunnalle. tässä välissä oli jo ollut hautajaisetkin. seuraavaksi oli sitten tyttäremme ristiäiset 1.7.06. Mieheni suree äitiään vieläkin niinkuin olisi eilen kuollut (äiti todella tärkeä. mieheni on kuuro ja äiti auttoi pienempänä viemällä puheharjoituksiin ym.) ja ymmärränhän minä sen koska suren itsekin. mutta tuntuu vain että oma äitini ei ymmärrä että jos voisi edes vähän auttaa pääsisimme edes siksi yhdeksi illaksi kahdestaan keskutelemaan ja olemaan rauhassa. äidilleni tuntuu uusi miesystävä (aviomies) olevan tärkeämpi, koska tämän miehen takia äiti ei ota vauvaamme hoitoon. mieheni käy 2 vuoro työtä ja minä olen vieraalla paikkakunnalla kahden lapseni kanssa kotona. en tunne ketään ja on aika vaikea lähteä tutustumaan kun ei oikein tunne paikkoja.

välillä tuntuu ettei tästä tuu mitään. jos vain lähtisi pois. mutta on niitä hyviäkin päiviä sentäs vielä ainakin enemmän kuin noita huonoja päiviä. ja nyt vielä joulu tulossa kaikista pahinta aikaa...