Vaikea lapsi

Huomasin lapsellani, että pienenä ei voinut syödä mitään eineksiä tms, kun lähti heti käsistä...



Edelleen on helposti räjähtävä, joten täytyypä taas perehtyä noihin ruokiin.

Mun mielestä oman lapsen rakastaminen ON itsestäänselvyys, jos lapseensa viitsii tutustua.



Minulla on siis erittäin vaikea lapsi, jolla on diagnoosikin. Mutta hetkeäkään en ole vihannut tai inhonnut lasta. Vaikeutensa myötä olen tavallaan rakastanut enemmän. Vihaan kyllä maailmaa, joka on niin julma että lapseni ei siinä pärjää, vihaan opettajia, jotka ei tee työtään kunnolla, vihaan ennakkoluuloisia ihmisiä ja syrjiviä käytänteitä, mutta lastani minä rakastan.



EN sano, että rakkaus tuli kuin taikaiskusta lapsen syntyessä, kyll äsen kasvamiseen meni kuukausiakin aikaa, kun lapsen kanssa tutustuimme toisiimme, mutta siitä asti se on vain kasvanut. En oikeasti ymmärrä, miten sellaista ihmistä voi vihata, jonka kunnolla tuntee. Tuntemisessa pitää vaan myöntää itselleen myös ne sen lapsen heikkoudet ja ongelmat ja nähdä, mistä se haastava käytös johtuu. Lapsi on eri asia kuin se käytös. Te saatatte molemmat epätoivoisesti etsiä tietä jolla siitä haastavasta ja kamalasta käytökstä pääsisi eroon. Kun ymmärtäisit tämän, voisit rakastaa lastasi joka oikeasti pyrkii samaan kuin sinäkin, sen sijasta että vihaisit häntä kun hän on kamala. Itse asiassa, niin kauan kuin itse olet vihainen, vaikutat väärään suuntaan, teet hänelle vaikeammaksi löytää tien kunnolliseen käyttäytymiseen. Omatkin heikkoudet pitää tuntea ja myöntää. Tuo teidän tilanne johtuu molemmista (se johtuu meistä molemmista aina meilläkin, vaikka lapsella on diagnoosi - minä nimittäin voin siitä huolimatta joko helpottaa tai vaikeuttaa asioita). Myönnä se. Tämä ei ole sun taistelu, se on teidän molempien taistelu.



Minustakin tuntui pitkään siltä, että "minkäännäköistä kiitosta tai helpotusta ei ole luvassa". Lapsen tullessa 12 ikävuoden kieppeille alkoi kuitenkin helpottaa ja vaikka vaikeudet diagnoosin mukaisesti jatkuvat, nyt 13-vnä lapsi kiittää minua tuestani usein. Taistelu jatkuu, mutta se on meidän yhteinen ja me molemmat tiedämme sen.

Mun mielestä oman lapsen rakastaminen ON itsestäänselvyys, jos lapseensa viitsii tutustua. Minulla on siis erittäin vaikea lapsi, jolla on diagnoosikin. Mutta hetkeäkään en ole vihannut tai inhonnut lasta. Vaikeutensa myötä olen tavallaan rakastanut enemmän. Vihaan kyllä maailmaa, joka on niin julma että lapseni ei siinä pärjää, vihaan opettajia, jotka ei tee työtään kunnolla, vihaan ennakkoluuloisia ihmisiä ja syrjiviä käytänteitä, mutta lastani minä rakastan. EN sano, että rakkaus tuli kuin taikaiskusta lapsen syntyessä, kyll äsen kasvamiseen meni kuukausiakin aikaa, kun lapsen kanssa tutustuimme toisiimme, mutta siitä asti se on vain kasvanut. En oikeasti ymmärrä, miten sellaista ihmistä voi vihata, jonka kunnolla tuntee. Tuntemisessa pitää vaan myöntää itselleen myös ne sen lapsen heikkoudet ja ongelmat ja nähdä, mistä se haastava käytös johtuu. Lapsi on eri asia kuin se käytös. Te saatatte molemmat epätoivoisesti etsiä tietä jolla siitä haastavasta ja kamalasta käytökstä pääsisi eroon. Kun ymmärtäisit tämän, voisit rakastaa lastasi joka oikeasti pyrkii samaan kuin sinäkin, sen sijasta että vihaisit häntä kun hän on kamala. Itse asiassa, niin kauan kuin itse olet vihainen, vaikutat väärään suuntaan, teet hänelle vaikeammaksi löytää tien kunnolliseen käyttäytymiseen. Omatkin heikkoudet pitää tuntea ja myöntää. Tuo teidän tilanne johtuu molemmista (se johtuu meistä molemmista aina meilläkin, vaikka lapsella on diagnoosi - minä nimittäin voin siitä huolimatta joko helpottaa tai vaikeuttaa asioita). Myönnä se. Tämä ei ole sun taistelu, se on teidän molempien taistelu. Minustakin tuntui pitkään siltä, että "minkäännäköistä kiitosta tai helpotusta ei ole luvassa". Lapsen tullessa 12 ikävuoden kieppeille alkoi kuitenkin helpottaa ja vaikka vaikeudet diagnoosin mukaisesti jatkuvat, nyt 13-vnä lapsi kiittää minua tuestani usein. Taistelu jatkuu, mutta se on meidän yhteinen ja me molemmat tiedämme sen.

Kukaan ei usko tätä, mutta näin se vaan on.

Mun mielestä oman lapsen rakastaminen ON itsestäänselvyys, jos lapseensa viitsii tutustua. Minulla on siis erittäin vaikea lapsi, jolla on diagnoosikin. Mutta hetkeäkään en ole vihannut tai inhonnut lasta. Vaikeutensa myötä olen tavallaan rakastanut enemmän. Vihaan kyllä maailmaa, joka on niin julma että lapseni ei siinä pärjää, vihaan opettajia, jotka ei tee työtään kunnolla, vihaan ennakkoluuloisia ihmisiä ja syrjiviä käytänteitä, mutta lastani minä rakastan. EN sano, että rakkaus tuli kuin taikaiskusta lapsen syntyessä, kyll äsen kasvamiseen meni kuukausiakin aikaa, kun lapsen kanssa tutustuimme toisiimme, mutta siitä asti se on vain kasvanut. En oikeasti ymmärrä, miten sellaista ihmistä voi vihata, jonka kunnolla tuntee. Tuntemisessa pitää vaan myöntää itselleen myös ne sen lapsen heikkoudet ja ongelmat ja nähdä, mistä se haastava käytös johtuu. Lapsi on eri asia kuin se käytös. Te saatatte molemmat epätoivoisesti etsiä tietä jolla siitä haastavasta ja kamalasta käytökstä pääsisi eroon. Kun ymmärtäisit tämän, voisit rakastaa lastasi joka oikeasti pyrkii samaan kuin sinäkin, sen sijasta että vihaisit häntä kun hän on kamala. Itse asiassa, niin kauan kuin itse olet vihainen, vaikutat väärään suuntaan, teet hänelle vaikeammaksi löytää tien kunnolliseen käyttäytymiseen. Omatkin heikkoudet pitää tuntea ja myöntää. Tuo teidän tilanne johtuu molemmista (se johtuu meistä molemmista aina meilläkin, vaikka lapsella on diagnoosi - minä nimittäin voin siitä huolimatta joko helpottaa tai vaikeuttaa asioita). Myönnä se. Tämä ei ole sun taistelu, se on teidän molempien taistelu. Minustakin tuntui pitkään siltä, että "minkäännäköistä kiitosta tai helpotusta ei ole luvassa". Lapsen tullessa 12 ikävuoden kieppeille alkoi kuitenkin helpottaa ja vaikka vaikeudet diagnoosin mukaisesti jatkuvat, nyt 13-vnä lapsi kiittää minua tuestani usein. Taistelu jatkuu, mutta se on meidän yhteinen ja me molemmat tiedämme sen.

Olen joistakin asioista samaa mieltä ja monista aivan erimieltä ylläolevan kirjoittajan kanssa.

Koen ymmärtäväni ap:n tunteet kun ajattelen lastani joka saa noita käytöshäiriöitä allergiaoireina. Siis se jatkuva kitinä, vastaanpaneminen jne. Se vain vaikuttaa suhteisiin vaikka kuinka yrittäisi ymmärtää. Käytöshäiriöt ja tuollainen negatiivinen asenne kun leimataan herkästi vanhempien syyksi ja vaikka kukaan ei sitä sanoisikaan sitä miettii niin paljon mitä on itse tehnyt väärin kun tähän on päädytty.

Sitten meillä on toinen lapsi joka on ollut todella kipeä useistakin pitkäaikaissairauksistaan johtuen. Joskus epätoivo valtasi yöllä kun taas kannoin/silittelin huutavaa lasta joka heräsi kymmenettäkin kertaa itkemään kipujaan. Tämän lapsen kohdalla en jaksanut välillä ajatella tuntiakaan pidemmälle kun selviäminen tuntui niin vaikealta pahimpina aikoina. Jouduin taistelemaan että lapseni sai tarvitsemansa hoidon ja alkoi parantua. Ja hänen kohdallaan ymmärrän taas tuon yhteisen taistelun ja sitä kautta vielä isomman rakkauden jne. Mutta hänen kohdallaan ei ollut tuollaista negatiivista käyttäytymistä joka väistämättä tahtoo vaikuttaa ihmisen suhteisiin.

Minä käsitin että ap on rakastanut lasta mutta jatkuva negatiivinen asia alkaa kasvattaa kuilua väliin. Ja erityisen hankalaa tuollaisessa negatiivisessa käytöksessä on se että kun ei ole syytä sille tai diagnoosia niin ei voi ymmärtää lapsen käytöstä kun ei tiedä mistä haastava käytös johtuu.

Tsemppiä kuitenkin kaikille vaikeiden lasten kanssa taisteleville.

"seiska"

esikoispoika haastaa, hangoittelee vastaan, sählää ja narisee. Kaikki muut kestän mutta en silloin kuin poika pilkkaa pienempiä ja nauraa ivallisesti päin naamaa. Silloin on välillä vaikea rakastaa vaikka ainahan sitä äidinrakkaus lopulta voittaa.

Diagnosia ei ole eikä tule koska en usko pojan olevan sairas vaan vain todella hankala luonne. Jotenkin vaan sekin pitäisi saada kasvatettua ja rakastettua loppuun saakka.

eli helpottaa koko ajan, ja siten rakastaminenkin on koko ajan helpompaa.



Vauvavuosi oli vaikein, kun vauva huusi about ympäri vuorokauden koko vuoden. Eikä mitään vikaa löydetty eikä keksitty.



Sitten lapsi kasvoi, ja jatkoi yhtä sisukkaana elämäänsä, mutta joissain asioissa jo helpottikin. Oli parivuotias, kun oltiin perheneuvolassa, missä ei lapsesssa myöskään löydetty mitään vikaa, sinnikkääksi kyllä huomasivat luonteeltaan.



Ja tietenkin allergiatestit oli tehty ja ruoka laitettu yksinkertaiseksi, mutta ei mistään mitään huomattavaa löytynyt.



Aikaa kului ja huomasin lapsessa aistiyliherkkyyttä. Se on ollut suurin löytö tähän mennessä. Ja saman tien kun lapsi alkoi saamaan siihen terapiaa, niin meidän elämämme on ollut huomattavan normaalia ja rauhallista.



Nyt isompana näyttää myös siltä, että lapsella on migreenikohtauksia. Ja mahdollista refluksivaivaa, joka on vasta mun epäilyn alla, ja jota nyt tarkkailen.



Eli kun lapsen pulmia aletaan ymmärtämään, niin lapsikin voi paremmin ja on tyytyväisempi. Näin meillä.

sellainen lapsi on temperamenttinen. Meidän kuopus ollut aina tosi temperamenttinen ja siksi vaikea lapsi.

Nykyään on jo helpottanut lapsen kanssa, koska se temperamentti on hiukan väljähtänyt.

vaan yleensä ongelmat johtuvat vuorovaikutushäiriöistä vanhemman ja lapsen välillä, epävakaasat tunneilmapiiristä perheessä tai kasvatuksen epäjohdonmukaisuudesta.

Eri asia tietenkin, jos lapsella on jokin diagnoosi. Silloin toivotan vain voimia.

Justiin näin. Vaikeita lapsia ei ole, "vika"toisessa päässä.

vaan yleensä ongelmat johtuvat vuorovaikutushäiriöistä vanhemman ja lapsen välillä, epävakaasat tunneilmapiiristä perheessä tai kasvatuksen epäjohdonmukaisuudesta.

Eri asia tietenkin, jos lapsella on jokin diagnoosi. Silloin toivotan vain voimia.

Justiin näin. Vaikeita lapsia ei ole, "vika"toisessa päässä.

vaan yleensä ongelmat johtuvat vuorovaikutushäiriöistä vanhemman ja lapsen välillä, epävakaasat tunneilmapiiristä perheessä tai kasvatuksen epäjohdonmukaisuudesta.

Eri asia tietenkin, jos lapsella on jokin diagnoosi. Silloin toivotan vain voimia.

Justiin näin. Vaikeita lapsia ei ole, "vika"toisessa päässä.

vaan yleensä ongelmat johtuvat vuorovaikutushäiriöistä vanhemman ja lapsen välillä, epävakaasat tunneilmapiiristä perheessä tai kasvatuksen epäjohdonmukaisuudesta.

Eri asia tietenkin, jos lapsella on jokin diagnoosi. Silloin toivotan vain voimia.

Justiin näin. Vaikeita lapsia ei ole, "vika"toisessa päässä.

vaan yleensä ongelmat johtuvat vuorovaikutushäiriöistä vanhemman ja lapsen välillä, epävakaasat tunneilmapiiristä perheessä tai kasvatuksen epäjohdonmukaisuudesta. Eri asia tietenkin, jos lapsella on jokin diagnoosi. Silloin toivotan vain voimia.

Justiin näin. Vaikeita lapsia ei ole, "vika"toisessa päässä.

vaan yleensä ongelmat johtuvat vuorovaikutushäiriöistä vanhemman ja lapsen välillä, epävakaasat tunneilmapiiristä perheessä tai kasvatuksen epäjohdonmukaisuudesta. Eri asia tietenkin, jos lapsella on jokin diagnoosi. Silloin toivotan vain voimia.

Justiin näin. Vaikeita lapsia ei ole, "vika"toisessa päässä.

Otapa käteesi ihan mikä tahansa kehityspsykologian oppikirja ja palataan sitten takaisin asiaan. Peruspsykka hallintaan ennen argumentointia.

T:Kolmen helpohkon lapsen äiti

onko aina ollut haastava? Perheneuvolan kautta voi saada hyviä kasvatusvinkkejä, samoin psykologin voisi olal hyvä tavata lasta ja vanhempia. Kun oma jaksaminen huolestuttaa, silloin pitää hakea ulkopuolista apua.

vaan yleensä ongelmat johtuvat vuorovaikutushäiriöistä vanhemman ja lapsen välillä, epävakaasat tunneilmapiiristä perheessä tai kasvatuksen epäjohdonmukaisuudesta. Eri asia tietenkin, jos lapsella on jokin diagnoosi. Silloin toivotan vain voimia.

Justiin näin. Vaikeita lapsia ei ole, "vika"toisessa päässä.

Otapa käteesi ihan mikä tahansa kehityspsykologian oppikirja ja palataan sitten takaisin asiaan. Peruspsykka hallintaan ennen argumentointia. T:Kolmen helpohkon lapsen äiti

vaan yleensä ongelmat johtuvat vuorovaikutushäiriöistä vanhemman ja lapsen välillä, epävakaasat tunneilmapiiristä perheessä tai kasvatuksen epäjohdonmukaisuudesta. Eri asia tietenkin, jos lapsella on jokin diagnoosi. Silloin toivotan vain voimia.

Justiin näin. Vaikeita lapsia ei ole, "vika"toisessa päässä.

Monet diagnoosit saadaan vasta lähempänä kouluikää, epäilyjä kaikenlaisesta voi olla jo aiemmin. Siihen asti erityislapsen äiti vain ruoskii itseään, kun sitä yhtä lasta kolmesta ei osaakaan kasvattaa? Se on aina vaan vaikea, vaikka mitä koittaisit ja jaksaminen on monta kertaa äärirajoilla, eikä vähiten siksi, että yrittää "liikaa"...

Onko oikeus vasta diagnoosin jälkeen lopettaa itsesyytökset? Vaikka lapsi on tyystin erilainen kuin ne muut, jotka osaavat käyttäytyä jo varhain, oppivat ja osaavat tehdä asioita itse ja käyvät läpi normaalit uhmaiät sun muut ja ne menevät ohi? Mitä jos yksi ei osaa, eikä uhma mene ohi? Mutta diagnoosia ei vaan ole, kun odotetaan ja seurataan, et josko se nyt siitä vielä tokenis, kun yrittää vaan vielä vähän enemmän.

Terkuin äiti, jonka keskimmäisellä epäillään aspergeria, mutta 4-vuotiaana diagnoosia ei vielä ainakaan ole.

PS: "Vaikean lapsen" kohdalla tunteet lyövät laidasta laitaan. On päiviä, jolloin tuntuu, että voisin vaihtaa ipanan silmää räpäyttämättä vaikka toimivaan ruohonleikkuriin ja päiviä, jolloin kaikista ihanista lapsistani rakastan juuri häntä kaikkein eniten.

sitähän sanotaan, että "rakasta lastasi silloin kun hän sitä vähiten ansaitsisi".

vaan yleensä ongelmat johtuvat vuorovaikutushäiriöistä vanhemman ja lapsen välillä, epävakaasat tunneilmapiiristä perheessä tai kasvatuksen epäjohdonmukaisuudesta.



Eri asia tietenkin, jos lapsella on jokin diagnoosi. Silloin toivotan vain voimia.

Vaikka perheneuvolasta. Harva meistä niin täydellinen kasvattaja on, etteikö jotain vinkkiä irtoaisi.