Rehellinen mielipiteesi kesästä

Minusta kesäkuun alku on ihanaa. Lapsilla alkaa kesäloma, luonto on herännyt kauneuteensa ja päivät ja työtaakka on keventynyt harteilta.
Tätä ihanaa tunnetta kestää kaksi viikkoa, kunnes ahdistus iskee. Ahdistus ei johdu siitä, että lapset lomailevat ja valittavat tylsyyttään, vaan siitä että koen jatkuvaa huonommuutta läpi kesän. Lapsillamme ei ole mummoloita tai serkkuja joissa lomailla, vaan kaikki tekeminen on minun keksittävä. Rakastan olla lasteni kanssa, mutta suren ettei heitä vie kukaan huvipuistoon tai kutsu mummon luo lettukesteille.

Tämä alkaa suorastaan masentamaan minua viimeistään juhannuksena, enkä pääse tästä tunteesta eroon ennen elokuuta kun koulut alkaa. Syksyllä arki taas asettuu uomiinsa ja tämä juurettomuus ei niin korostu, mutta kesät ovat alkaneet vuosi vuodelta olemaan pahempia. Mitä voisin tehdä tai miten saisin ajatukseni kasaan?
Lapseni ovat 11 ja 9 vuotiaita ihania tyyppejä, jotka kärsivät äitinsä sukulaisten ja ystävien puutteesta :(