Olen alle 30v ja eläkkeellä mielenterveysongelmien takia, haluatko kysyä jotain?

1. Mikä diagnoosi?

2. Millainen oli lapsuutesi?

3. Elätkö parisuhteessa / onko lapsia?

4. Sukupuolesi?

5. Käytkö terapiassa?

6. Oletko lääkityksellä?

7. Käytätkö päihteitä, jos niin mitä ja kuinka usein?

Miksi sairastuit?

Oletko millaisella lääkityksellä?

Miten ympäristö suhtautuu sinuun?

Diagnoosina vaikea toistuva masennus, epävakaa persoonallisuus ja skitsoaffektiivinen häiriö.

Diagnooseihin jo vastasin.

2. Lapsuuteeni kuului vanhempien ero, seksuaalinen hyväksikäyttö ja loputtomat vaatimukset.

3. Elän parisuhteessa, mutta ei ole lapsia.

4.Nainen

5.Käyn harvakseltaan tapaamassa psykologia ja sen lisäksi käyn kuntouttavassa toiminnassa muutaman kerran viikossa. Olen käynyt pitkän kognitiivisen terapian.

6.Olen vahvalla lääkityksellä.

7. En

Diagnooseihin jo vastasin.

2. Lapsuuteeni kuului vanhempien ero, seksuaalinen hyväksikäyttö ja loputtomat vaatimukset.

3. Elän parisuhteessa, mutta ei ole lapsia.

4.Nainen

5.Käyn harvakseltaan tapaamassa psykologia ja sen lisäksi käyn kuntouttavassa toiminnassa muutaman kerran viikossa. Olen käynyt pitkän kognitiivisen terapian.

6.Olen vahvalla lääkityksellä.

7. En

Eläkettä saan noin 800euroa. Ei sillä rahalla juhlita, mutta välttämättömyyksiin riittää.

kauanko kognitiivista terapiaa kesti?

Sairastuin luultavasti lapsuuden kokemusten ja geeniperimän sekä stressin seurauksena. Minulla menee kaksi vahvaa psykoosilääkettä sekä masennuslääke ja rauhoittava tarvittaessa.



Ympäristö suhtautuu aika ristiriitaisesti. Useimmat eivät voi uskoa että olen eläkkeellä ja etten pysty töihin tai opiskelemaan. Läheiseni onneksi tukevat minua.

Lääkityksenä Klorproman, Abilify ja Seronil.

.. mut en ymmärtänyt noista diagnooseista oikeastaan kuin sen vaikean masennuksen. Mulla on myös vaikea masennus, lääkityksenä Cipralex. Nyt tilanne parantunut siten, etä lääkettä menee enää 10mg. Mutta kaksi vuotta olen jo syönyt. Työssä käynti ei onnistu, siksi "opiskelen" omarahoitteisesti ja olen virkavapaalla. Olen käynyt intensiiviterapiassa n. 2 vuotta, ja jonkin verran on edistytty siis.



Sitä haluaisin kysyä, että eikö siitä terapiasta sit ollut sun kohdalla oikein mihinkään? Millainen olo sulla on normaalisti arkena? Siis pystytkö käymään kaupassa, sosiaalisissa tilanteissa, onko kavereita... Mun sosiaalisuus on kutistunut minimiin.

Tsemppiä!

Vai onko mahdollista kuntoutua työkykyiseksi?

että oliko terapia ns. intensiiviterapiaa vai harvemmin? Oliko se julkisella sektorilla vai jouduitko maksamaan jotain itse?

Terapiasta oli minulle valtavasti hyötyä. EN ole enää moneen vuoteen yrittänyt tappaa itseäni ja sairaalassakin olen joutunut olemaan vain harvakseltaan. Täysin tervettä se ei minusta kuitenkaan tehnyt.



Nykyisin normaalisti arkena voin ihan ok:sti. Pystyn käymään kaupassa, tapaan ystäviäni harvakseltaan, mutta tapaan kuitenkin. Suurin osa ystävistä on kuitenkin jäänyt sairauden myötä. Heti jos tulee stressiä vähänkin enemmän kerralla niin joudun sairaalaan :(



Tsemppiä sullekin!

Eläkkeeni on pysyvä. Eli olin ensin muutaman vuoden määräaikaisella ja kun en onnistunut kuntoutumaan minulle kirjoitettiin pysyvä eläke.



Toivon, että pystyisin jonain päivänä palaamaan työelämään tai edes opiskelemaan, mutta kovin realistiselta se ei tunnu.

Kävin ensin pari vuotta kaksi kertaa viikossa ja sitten kolme vuotta kerran viikossa. Terapeutti oli yksityinen. Sain Kelasta ja Valtavasta rahoitusta, mutta osan maksoin itse.

Siis itsetuhoa, vai harhaluuloja / harha-aistimuksia, maniaa vai mitä? Mun ainoa kerta kun olen joutunut sairaalaan oli jonkinlainen aggressiivinen maaninen tila. Mutta sitä ei diagnosoitu sillä tavalla.

Saitko Valtavaa koko viidelle vuodelle? Mulla olisi toisen vuoden haku just ajankohtainen.

Olen vaaraksi itselleni, mutta kuulen myös ääniä. Ei maniaa vaan masennusta. Olen ollut sairaalassa pitkälti yli 30 kertaa :/

Itse olen sitä tyyppiä, etten usko koskaan joutuvani mielisairaalaan, enkä saa mitään psykooseja, mutta olen joutunut kärsimään kaikenlaista kamalaa elämäni aikana. Minua on aina mitätöity, pidetty huonona, arvosteltu. Koskaan en ole kenellekään pahaa tehnyt, mutta heikkoudestani olen saanut kuulla paljonkin ja siitä, etten osaa pitää puoliani.

En tiedä, mistä voimani saan, mutta pikkuhiljaa aina ongelmien tullen unohdan omat tarpeeni kokonaan ja keskityn toisten tarpeisiin. On päiviä, jolloin haluaisin vaan nukkua. Sängystä nouseminen on vaikeaa.

Masennustahan tämä on kohdallani. Missähän kohtaa ihminen ei enää jaksa ja menee psykoosiin, vai onko tämä geeneistä kiinni?

Voiko sitä napsahtaa vaan yhtäkkiä, jos venyy ja venyy toisten mukaan, vaikka ei jaksaisi millään?

Neuroosi-tasoinen psyykenongelma kuten masennus, harvoin "etenee" psykoosiin, jos siis alun perin ei ole psykoottinen masennus kyseessä. Joidenkin ihmisten psyyken rakenne on sellainen, että psykoosiin joutuminen on todennäköisempää kuin toisilla. Näin mulle on selostanut sekä lääkäri että terapeutti, kun olen pelännyt että flippaisin ihan täysin. Mun psyyken rakenteet on kuulemma "niin joustamattomia" että psykoosi ei ole todennäköinen. En ihan tarkkaan tiedä, mitä tuolla tarkoiteaan.

Tosin osa mielisairauksista periytyy.

AP:lle kovasti jaksamista ja uskoa tulevaisuuteen! Tulevaisuus voi yllättää myös positiivisesti! Opiskellakin voi niin monentasoisesti. Esim. parin päivän mittainen joogakurssi ei välttämättä tuntuisi liian raskaalta. Tai vastaava lyhyt kurssi tai harrastus.