Asperger-ihmiset: koetteko milloinkaan itseänne yksinäisiksi?
Yleisestihän Aspergeriin ja autismin kirjoon yhdistetään poikkeuksellisen runsas yksin viihtyminen, mutta pitääkö tämä omalla kohdallanne paikkaansa?
Kommentit (30)
En sillä tavalla, että kaipaisin seuraa. Joskus on ollut yksinäinen olo, kun ei ole saanut apua johonkin asiaan ja se on pitänyt yksin hoitaa vaikka ei olisi osannut tai jaksanut.
En oikeastaan. Aina olen viihtynyt enimmäkseen itsekseni tai perheenjäsenten/sukulaisten kanssa. Muutama ystävä minulla on, mutta ei minulla ole tarvetta olla heidänkään kanssaan jatkuvasti yhteydessä.
Itsellä on niin että se seura on vähän kuin huume ja kun sitä saa niin siihen jää jotenkin koukkuun. Kun seuraa ei sitten yhtäkkiä ole niin se hetken ahdistaa mutta vieroituksen jälkeen yksin taas ihan kiva.
Viihdyn hyvin omassa seurassani ja välillä muitten seurassa, ei oo diagnoosia.
En. Sisarukset ja sukulaiset riittävät omalla kohdallani. En kaipaa muita ihmissuhteita.
Ajoittain poden vaikeaa yksinäisyyttä, mutta ongelma on se, etten ole vielä tähän ikään (50) tavannut ihmistä, jonka kanssa mielenmaisemat ja ajatukset kohtaisivat. Väkinäisiä viritelmiä ja yrityksiä on ollut, niistä lähinnä seurauksena syvää uupumusta ja traumoja.
Enpä juuri. Silloin tällöin on ihan kivaa olla mukavien ja suvaitsevien ihmisten seurassa, mutta enimmäkseen muiden ihmisten seura väsyttää.
En. Pystyn tarvittaessa olemaan hyvinkin seurallinen ja sosiaalinen, mutta en osaa kaivata sellaista.
Isossa seurassa tunnen itseni jatkuvasti yksinäiseksi, yksin ollessani en juurikaan. Kahdestaan yhden ihmisen kanssa on silloin tällöin ihan mukava olla.
Rasittavaa jos joku tulee käymään, tosin ei ole pitkään aikaan käynyt.
Luulen, että tuntisin itseni yksinäiseksi, mikäli minulla ei olisi ainuttakaan ihmissuhdetta. Mutta sisarukset ja serkut riittävät minulle sellaisiksi, en ole ikinä kaivannut esim. pari- tai ystävyyssuhdetta kenenkään kanssa.
Tunnen itseni yksinäiseksi. Mutta olen tottunut tähän. Vuosikausia yritin olla ihmisille kiva ja miellyttävä, ja onnistuinkin siinä. Jotta siis saisin ystäviä. Alavalintani oli liikaa monelle. Lopetin yhteydenpidon, joka ei ollut tasaveroista. Heivasin huonot ystävät. Nyt olen oma itseni. En töykeä, mutta en mielistele ketään. Jotain ystäviä on säilynyt ja uusia tulee lisää.
En oikeastaan, nautin yksin olemisesta.
Kaipaan kyllä välillä poikaystävääni kyläilemään ja joskus on hirveän tylsää jos kaverit ei moneen päivään pääse minnekään kanssani, tykkään suunnilleen kerran tai pari viikossa nähdä kavereitakin.
Hyvin harvoin. Pystyn kyllä tarvittaessa olemaan tekemisissä muiden ihmisten kanssa, mutta se väsyttää ihan hirveästi, ja tarvitsen siihen aina valmistautumisaikaa ja sen jälkeen palautumisaikaa. Erakkoluonne olen aina ollut.
Enpä pahemmin. Olen aina ollut erakkosielu. Yksin on vain niin paljon mukavampaa ja stressittömämpää kuin muiden kanssa, eikä minulle tule milloinkaan aika pitkäksi, sillä keksin kyllä itselleni jatkuvasti tekemistä.
Joskus. Kaipaan välillä seuraa, vaikka enimmäkseen viihdyn yksin.
En tykkää ihmisporukoista enkä osaa small talkia. Viihdyn yksin itseni kanssa.
Nautin yksin olosta mutta toisaalta kaipaan seuraa.
Tunnen itseni sikäli yksinäiseksi, että ei ole oikein samalla tavalla ajattelevia kavereita, sielunkumppaneita.
Harrastus- ja työporukoissa olen aina ollut jotenkin ulkopuolinen, teininä olin hyvinkin yksinäinen ja onneton sen takia.
Ehkä oon asperger tai jonkin sortin kehitysvammainen kun viihdyn yksin.
Nautin niistä hetkistä, kun saan olla yksin, kerrankin aikaa touhuta puutarhassa ja järjestellä kaappeja yms.